Sinne se taas suhasi ihan kyselemättä kauheaa vauhtia.

Pää jäi sen verran tyhjäksi, etten kykene kuin käymään läpi muutaman hassun kuvan, jotka olin kameralleni tallentunut. Puhelimestakin loppui akku jo lauantaiaamuna, enkä jaksanut ladata sitä ennen kuin pääsin takaisin kuivalle maalle.

Siispä vain auringonlasku, jota katselin Jeren kainalossa kello kaksi yöllä. Sekä varpaat, jotka kuvastavat hyvin viikonlopun rentoa asukoodia. Tuolla mökillä ei pukeuduttu valkoiseen pitsiin tai kukkaseppeleisiin, vaan ihan rohkeasti villasukkiin ja vaatekaapin värikkäimpiin housuihin. Aina siihen asti, kun vaatteet heitettiin nurkkaan, vihta kaivettiin esille ja mentiin löylyihin. Kävin myös meressä. Kerrottakoon, että minut salakavalasti sinne tyrkättiin ja ainoa ajatukseni oli vain, että miten pääsen pois, ennen kuin jäädyn kuoliaaksi.

Onneksi oli itse sytytetty takkatulen loimu, jota tuijottelin useamman tunnin mökin lattialla istuen, ennen ja jälkeen mahdollisen jäätymiskuoleman. Nautin siitä, että sain taas tehdä. Niin paljon, että sormet on nirhaumilla laiturin jynssäämisestä ja muun seurueen vatsat varmaan edelleenkin ruuasta pinkeinä.

Tuo saariston luonnon karuus, josta silti jollain tavalla nautin vuosi toisensa jälkeen. Harmi kun sitä tällä kertaa muistin ikuistaa vasta, kun olimme jo lähdössä. Tuntuu aina niin haikealta vilkutella mökille veneen kyydistä, kun oikeasti sinne haluaisi jäädä.

Voi Juhannus.