Mihin mahtoi kadota viimeiset kaksi viikkoa?
Olin aivan täysin varma, että juurihan minä kirjoitin, muokkailin kuvia ja lähetin uuden postauksen maailmalle. Mutta niin vain siitä onkin kulunut jo näin kauan.
Taisi tapahtua kesä ja elämä. Mutta hyvähän se on toisaalta, että välillä uppoutuu siihen omaan arkiseen eloonsa niin vahvasti, että vallan unohtaa tämän alustan, jolle jakelee pieniä palasia siitä. Arjesta ja elämästä.
Arki onkin ollut nyt juuri itseään. Töitä, ruokaa, nukkumista, poikakaveria ja sitten kaikki aina alusta uudelleen. Onneksi viikonloput sentään ovat loistaneet, olleet molemmat tämän kesän parhaimmistoa. Viikko sitten lähdimme pikkuisella auton kottarallamme kohti Hämeenlinnaa, ystävän kesäjuhlia. Juhla oli mukava, oli ihana istua pitkästä aikaa iltaa ulkosalla, laulaa musiikin mukana ja nauttia seurasta.
Seuraavana aamuna tunsin suunnatonta riemua, kun aurinkoisella terassilla nautitun brunssin jälkeen hypin emännän lasten trampoliinilla katsellen ympäröivää vehreyttä. Ei haitannut ylisuuren pellava t-paidan alta vilkkuvat alushousut tai edellisen illan juhlinnasta väpättävä sydän. Tai ehkä se väpättikin onnesta, mistä sitä tietää.
Eilen väpätin koko nainen, niin innoissani olin. Farkkurotsissa, poikakaveri kainalossa ja keikkaliput takataskussa painelimme Katajanokan laituriin, jossa esiintyi kaksi lemppariani. Minulla ei ole niitä kovinkaan montaa musiikin saralla, korkeintaan viisi, joten olin syystäkin innoissani. Yonaa katselin nurmikolla istuen, hymy korvissa. Scandinavian Music Groupin keikalla lauloin jokaisen sanan ja niin kuuluvasti, että hieman säälitti niitä, jotka sattuivat viereeni tallaamaan sitä samaista nurmikkoa. Oli mahtavaa, kuten arvata saattaa.
Kameraa en juurikaan ole kantanut, mutta eilen kaivoin taskustani puhelimen. Oli hattarainen taivas, intoa pursuava minä ja parhaimpia kesäiltoja hetkeen. Ei hassumpi aihe, jonka kanssa palata.
