Aloitin eilen aamuni sytyttelemällä röykkiöittäin kynttilöitä ympäri asuntoamme. Niistä levisi jotenkin utopistisen lämmin fiilis, vaikka varpaita hieman palelsi paljaalla lautalattialla. Ja yksi niistä, sellainen jota poltan aina vain tiettyyn aikaan vuodesta, tuoksui ihan joululta. Nakersin aamupalaleipiäni viltin alla lämpeässä valossa.

Ai miksikö?

Ei, en ole niitä naisia, joilla tihkuu arjen luksusta joka tuutista. Joiden maanantaiaamukin on niin seesteinen, että liehuttelen ympäri asuntoa nauttien kynttilöiden loimotuksesta ja elämän kiireettömyydestä. Tai joiden aamurutiinit on niin älyttömiä, että meikäläisen ”kaksi kuppia kahvia ja meikit naamaan”-maratoni hukkuu häpeään niiden rinnalla.

Ei, ei. Ihan omaan tuttuun, hieman töhöön tyyliini huomasin meinaan seitsemältä aamulla, säkkipimeässä, ettei meille tule sähköä. Saatettiin olla sopimuksen kanssa hieeeman myöhään liikenteessä, mutta oli vikaa kyllä myös toisessakin päässä. Meidän sopimus oli ilmeisesti kadonnut tuhkana ilmaan, vaikka oltiin siitä saatu vahvistukset ja kaikki. Ei auttanut muu, kuin odotella asiakaspalvelun avautumista ja nauttia sohvalla pötkötellen kynttilämerestä.

Kun reilua tuntia myöhemmin meillä oli taas valot, keitin voiton riemuisesti kupin kahvia ja nauroin vähän elämälle. Ja jätin muuten kynttilät palamaan. Vaikka en olekaan niitä tyttöjä, niin kyllä täällä silti näytti mun mielestä huomattavasti seesteisemmältä kun muutama tuikku yritti loimottaa ja valaista synkkää marraskuuta.