MATKAKUUME TALTUTETTU

Aika Chiang Maissa viuhahti vain. Viuhahti samalla tavalla, kuin viimeiset viisi kuukautta.

Vaikea sisäistää, että olen ollut täällä, poissa kotoa, jo niin kauan. Oliko se viisi kuukautta sitten, kun pakkasin omaisuuteni ja kiikutin sen isäni luokse säilytykseen? Viisi kuukautta sittenkö minä istuin eväsleivät kassissa lentokentällä odottaen, että koneeseen lastaus alkaisi mahdollisimman pian. Viisi kuukautta sitten nenänpää paleli pihalla, lunta oli siellä täällä, vai olikohan sitä paljonkin? Ehkä siitä onkin jo aika kauan aikaa.

Viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu vaan, ei tehty mitään tähdellistä. Kävelty yhtä ja samaa aluetta ristiin rastiin, syöty avokadoleipiä aamiaiseksi yhdessä paikassa ja juotu jääkahvia seuraavassa. Katseltu elokuvia ja juteltu ummet ja lammet. Käsitelty sitä faktaa, että kohta sitä olisi taas Helsingissä. Paleleekohan nenänpää vielä, mitetin nyt. Toivon hartaasti että ei.

Olen onnellinen, että tuli rauhoituttua ennen kotiin lähtöä ja siinä samassa alkaa järjestellä paluutaan. Hankittua itselleen koti, sovittua työhaastatteluja, lähes kaikki, minkä voi vaan etänä tehdä, olemme jo tehneet. Olin jopa kaukaa niin viisas, että kirjoitin itselleni listan ensimmäisen viikon jokaiselle päivälle, että mitä silloin pitää tehdä. Oletan että pää menee paluusta taas niin pyörälle, ettei siellä liiku juuri mitään.

Luulisi, että tässä kohtaa, kun matkapäiviä on jäljellä enää vajaan viikon verran, alkaisi tulla paniikki. Juoksisi varvassandaalit viuhuen ja miettisi, että mitä kaikkea haluan vielä nähdä ja kokea. Mutta ei olo ole enää yhtään sellainen. Oikeastaan tahtoisin jo kotiin. Tahtoisin kääriä hihat ja aloittaa uuden arjen, uudessa kodissa.

Matkakuume, se on siis hetkeksi taltutettu. Suinkaan ei lopullisesti, mutta ainakin siinä määrin, että elämä Suomessa tuntuu taas hyvältä, uudelta, jopa jännittävältä. Toivon, että tämä fiilis kantaa.

NOT SO SURPRISING SURPRISE

Olenhan minä sen jo kertonut: mieli halajaa jälleen kerran maailmalle.

Johonkin, jossa arki ei pääse pinttymään, syömään luovuutta itsestä. Johonkin, jossa päivän ohjelma on täysin oman mielikuvituksen varassa. Johonkin jossa päivän voi täysin rauhassa aloittaa venyttelemällä, popsimalla hedelmiä, ehkä pulahtamalla uimaan. Liputan kyllä arjesta nauttimisen puolestakin, tottahan toki. Elämästä voi tehdä nautinnollista, vaikka sen päivän alottaisikin ruuhkabussissa istumisella.

Mutta en kaipaa nyt busseja, en kalenteriin merkittyjä tapaamisia tai koulussa ja töissä ravaamista.

Kaipaan vapautta ja rauhaa. Ja toisaalta sellaista arkista seikkailua. Asumista bungalowissa, lounaan tilaamista kielellä, jota huono kielipääni tulee tuskin koskaan oppimaan. Kirjoittamista, piirtämistä ja luovuutta. Sellaista, jota teen täysin omaksi ilokseni, enkä siksi, että palautan koulutehtäviä.

Oletteko siis yllättyneitä, jos kerron, että lentoliput polttelevat taas taskussani?

Minä en ainakaan ole, vaikka se taas hieman utopistiselta tuntuukin. Utopistiselta, hyvältä, jännittävältä ja jotenkin niin tutulta. Tekee hyvältä palata reissumimmiksi, se on identiteetti, josta nautin suuresti. Nautin siitä, että pääsen tuhlailemaan sniiduilulla säästetyt euroni ylimakeaan jääkahviin ja bussilippuihin. Ja siitä, että vaatekaappini onkin yhtäkkiä rajattu repulliseen tavaraa, kosteutuksesta huolehtii yksi ja ainoa öljy päästä varpaisiin ja ulkonäöllä ei noin muutenkaan ole ajatuksissa sijaa.

Nautin siitä, etten stressaa. En stressaa palautuspäivistä, ruokakauppaan ehtimisestä tai hujan hajan olevasta kodista. Olen silloin enemmän itseni. Ja se on oikein hyvä.

Taskussa siis polttelee, liput joilla pääsee vain yhteen suuntaan ja jotka on päivätty marraskuun lopulle. Määränpäänä tuttu ja turvallinen Kambodza, jota niin rakastan. Samoilla adjektiiveilla voisin kuvailla matkaseuraanikin.

Tiedetäänkö missä kaikkialla aiotaan käydä? Ei.
Entä koska tullaan takaisin? Ei hajuakaan.

Mutta sellaisia ne seikkailut kai ovatkin.

Blogi siirtyy siis pikku hiljaa taas reissumimmin selonteoksi. Kiinnostaako pakkailut ja jännitynyt odotus ennen lentokoneeseen hyppäämistä? Toivottavasti, sillä sitä on mitä luultavammin luvassa.

MALTTAMATON REISSUHAAVEILIJA

Viikko siihen sitten olisi. Viikko, että istahdan lentokoneeseen, katselen ehkä kliseisesti ikkunasta ulos ja mietin että morjesta vaan tuisku ja tuuli, pidän teistä nyt pienen tauon. Kurkkasin tuossa äsken Kambodzaan luvattuja lämpötila ja sellainen yli kolmekymmentä astetta ja jumalattomat ilmankosteudet kuulostaa vain ja ainoastaan hyvältä.

Odotan kuumeisesti, että pääsen pulahtamaan Mekongiin, pukeudun ensimmäiseen käteen sattuneeseen hippirytkyyni ja kiristän riippumaton nyörit johonkin varjoisaan paikkaan. Tilaan ehkä vadillisen hedelmiä tai jääkahvin ja luen jonkun mukanani raahaamaan kirjan. Tai sitten ihan vaan olen ja möllötän. Mietin, miten onnekas sitä pieni ihminen joskus onkaan.

Tiettekö, rentoudun vaan ja unohdan tämän syksyn, joka on omalla tavallaan ollut todella kammottava.

Oletin, että jännittäisin reissua ihan mielettömästi, mutta olen lähinnä malttamaton ja pirun onnellinen. On vähän sellainen olo, kun olisi menossa kotiin, vaikka se järjetön ajatus onkin. Huomaan jännitykseni lähinnä öisin, jolloin näen mitä ihmeelisimpiä unia. Joskus olen takaisin kotona, mutta en muista reissusta mitään. Tai tajuan, että en ole ottanut ainuttakaan kuvaa. Tai sammutan viidakkopaloa jollain säälittävän kokoisella ämpärillä. Yhtenä yönä etsin paniikissa kahvikojua, mutta ne olivat kaikki kadonneet tuhkana ilmaan. Alitajunta siis ilmeisesti prosessoi jotain, mitä valveminäni ei huomaa laisinkaan.

Mutta nyt, nyt ajattelin lopettaa jälleen reissuhaaveiluni ja teidän altistamisenne sille ja menen purkamaan ja pakkaamaan reppuni noin sadannen kerran. Niin kiva idea kuin onkin lähteä ainoastaan pikkuisella Kånkenilla, niin on se myös aika haasteellista. Varsinkin muijalle, joka yrittää kokoajan ottaa vähän enemmän vaatteita mukaansa mitä alunperin ajatteli.