Mustista aukoista ja sen sellaisista

Onpas pitänyt kiirettä. 

Inhottaa, sillä taidan aloittaa nykyään jokaisen postauksen näin, mutta se on totta. Koko tämä vuosi on ollut aikamoista kiirettä ja muutoksia. Olen kiitollinen kaikesta, mutta huh, aikamoinen linkous on kyllä ollut käynnissä tällä suunnalla. Päivän to-do-listalla tuntuu olevan hirveästi asioita ja sitten oli vielä tuo marraskuu. Marraskuussa sinne listalle tuntuu ilmestyvän etuilemaan myös sellainen kaiken syövä musta aukko, johon menee mm. yöunet, motivaatio ja oma selkäranka.

Silloin kun elämä on yhtä mustaa aukkoa ja kiirettä, on parempi olla somettamatta. Tämän elämänviisauden kanssa olen elänyt viime kuukaudet. Mutta vielä suurempi viisaus on, että silloin kun joku asia vaivaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sille on tehtävä jotain.

Blogi on vaivannut.

Kirjoittamisen pariin on onneksi aina hyvä palata, vaikka hiljaisuus minua onkin vaivannut. En suostu potemaan huonoa omaatuntoa, niin kuin en siitä surullisenkuuluisasta salijäsenyydestä, jota maksoin turhaan kolmen kuukauden ajan toissa kesänä. Nää on näitä. Se etu on, kun blogi on nykyisin taas onnellisesti pelkkä harrastus. Ei ole velvollinen ja voi pitää taukoa silloin, kun elämä ei anna aikaa.

Tässä somettamistauon aikana elämässä on tapahtunut paljon hyvää. 

Neljän kuukauden koeaikani päättyi ja voinkin nyt onnellisesti sanoa olevani vakituinen osa Kekäleen verkkokauppatiimiä. Olitte syksyn alussa uteliaita mun uudesta työstä, mutta tuntui hassulta puhua sen enempää, kun olin vasta aloittanut.

Jos kuitenkin vähän raotan, niin mun duuni koostuu pitkälti digimarkkinoinnista, sisällöntuottamisesta sekä verkkokaupan ylläpidosta. Työssä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla mun vaatetusalan koulutus ja kaikki ne some-tunnit, mitä on tullut tehtyä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Oikeastaan todella kompakti paketti kaikkea mitä jo osaan ja about miljoona sellaista asiaa, jotka olen ottanut haltuun syksyn aikana. Varmaan rivien välistäkin paistaa, mutta sanonpa vielä, että oon ihan tosi tyytyväinen ja siksi onkin tullut laitettua paljon paukkuja duunin suunnalle. Se kannatti.

Kun lähdin valmistumisen jälkeen työnhakuun, kävin itseni kanssa keskustelun. Sen lopputulema oli se, että unelmaduunin vuoksi voin hyvin luopua reissaamisesta. Siis sellaisista useampia viikkoja, jopa kuukausia kestävistä reissuista, jotka oli olleet henkireikiä viimeisen neljän talven ajan. Ja niinhän siinä kävi, että se duuni löytyi. Mutta, aina on mutta. Mutta mä pääsen silti reissuun.

Tasan viikon päästä istun lentokoneessa, nokka kohti Kambodzaa, mitäpä muutakaan. 

Siksi siis kannatti. Enpä ajatellut, että kun hoitaa työnsä hyvin, niin voi saada osakseen sellaista luottamusta, jonka suojin voi vähän reissatakkin. Toteuttaa ikäänkuin kahta unelmaansa yhtaikaa.

Tällä kertaa tosin jää lomailu maltillisesti neljään viikkoon, joista niidenkin aikana teen jonkin verran töitä etänä. Varasin lennot muutama kuukausi sitten, mutta tuntuu kuin siitä olisi muutama hassu päivä. Reppukin on vielä pakkaamatta ja sen kummemmat suunnitelmat tekemättä. Tai mitäpä sitä elämää suunnittelemaan. Tahdon syödä ja nukkua hyvin, nauttia auringosta ja yhteisestä ajasta poikaystävän kanssa. Saada vähän terveempää väriä kssvoille ja täyttää kroppani hedelmillä, nuudeleilla ja kasviksilla. Palata siihen samaan kahvilaan, jossa istuin viime talven kirjoittamassa opinnäytetyötäni ja uida päivittäin. Ladata akut täyteen ja tulla kunnon hyppypotku-asenteella keskelle talvipakkasia sitten tammikuussa.

Toivon sitä samaa, rutkasti energiaa ja D-vitamiinia (vaikka sitten purkista), teillekkin.
Ettäs tiiätte. 

YKSI LYHYT VIIKKO

 

On aika mielettömän paljon asioita, tunteita, mitä mahtuu yhteen lyhyeen viikkoon. 

On jumalaton haikeus. Sellainen, kun katselet viiden kuukauden viimeisenä iltana Bangkokin valoja kolmannesta kerroksesta, hämärää lämmintä iltaa ja katolla kiipeilevää mustaa kissaa, joka ei häntäänsä hetkauta vaikka kuinka kisuttelet. Mietit mitä kaikkea olet kokenut, mitä kaikkea nähnyt. Ja miten nopeasti kaikki se on tapahtunut.

Haikeutta seurasi innostus. Mieliala kohosi jo Helsinki-Vantaalla, kun juostiin kilpaa ovista ulos kirpeään kevät ilmaan, sukat sandaaleissa pyörien. Oltiin ennalta sovittu, että koitetaan haistaa miltä Helsinki tuoksuu, onhan jokaisella kaupungilla vähän omanlaisensa. Ei haissut, mutta tuntui raikkaalta. Oli ihana nähdä rakkaat ystävät, joiden olohuoneessa yövyttiin ensimmäinen yö. Herätä koiran märkiin pusuihin, juoda suomalaista kahvia.

Heti ensimmäinen kokonainen päivä täällä, kotona, vietettiin aika epäuskoisissa merkeissä. Kirjoitettiin vuokrasopimus unelma-asuntoon, ei ehkä sellaiseen josta oltiin unelmoitu, mutta sellainen tämä kyllä on. Valtavat ikkunat siivilöivät valoa aamusta iltaan, keittiössä on niin monta kaappia ettei kahteen kaappiin tottuneet oikein tiedä millä ne täyttäisivät ja sängylläkin on ihan oma huoneensa.

Kaikki palaset ovat loksahdelleet paikalleen hämmästyttävän kivuttomasti, siitä se epäuskoisuus. Teimme muuton viikonloppuna ja jo tänään purin viimeisen laatikon, vaikka eipä meillä nyt niin kamalasti omaisuutta olekaan. Saimme muuttoon avuksemme ystävät ja sukulaiset ja ehdimme toteuttaa jo miniremontinkin, kun siskoni tarttui telan varteen ja antoi makuuhuoneen seinällemme uuden rauhallisen, siniharmaan sävyn. Ennustan, että siellä nukutaan vuosisadan makoisimpia unia.

Viimeinen palanen tuntui loksahtavan paikalleen eilen, kun me kummatkin kirjoitimme uudet työsopimukset. Työtehtävät ovat vanhoja tuttuja, mutta työpaikat täysin uusia.

Vaikka olemme olleet mielettömän kiitollisia kaikesta, eniten ehkä läheistemme vastaanotosta ja tuesta, kotiin tuleminen on ollut myös ihan äärettömän haastavaa. On ollut vaikeaa saada aivonsa toimimaan arkiseen rytmiin. Saada tehtyä saman verran asioita päivässä, kun on ehkä tottunut tekemään viikossa. Mitenköhän sen ensimmäisen työviikon kanssa käy?

Viisi kuukautta ei edes ole pitkä aika, mutta silti pähkin ensimmäisenä iltanani suihkussa, että miten saan sen lämpimälle ja ruuan tekeminen, voi jestas, se vasta vaikeaa onkin. Ei siinä, on se myös ihanaa. Ensin pitää vain selvittää, että mitä ihmettä minä olen aina kokkaillut, sillä nyt lyö pää aivan tyhjää.

Eilen löysin itseni myös itkemästä sohvan nurkasta, ihan todella pitkästä aikaa. Koska selittämätön alakulo, jota ei oikein osaa nimetä, ei määritellä. Kulttuurishokiksi en sitä ehkä nimittäisi, mutta jotain sen suuntaista se varmaan oli. Tai sitten se oli vain stressi, joka purkautui kyynelkanavia pitkin ulkomaailmaan.

Koska totta puhuen, menee pienen ihmisen pää hieman pyörälle, kun tapahtuu näin paljon asioita, yhdessä lyhyessä viikossa.

ONLINE

Melkein kaksi viikkoa offline.

Joinain päivinä, hyvä kun olen edes ajatellut kirjoittamista. Joinain päivinä en ole muuta ajatellutkaan, mutta tuntenut selittämätöntä pelkoa tarttua toimeen.

Olen tässä vuosien kuluessa huomannut, että olen kykenemätön kirjoittamaan, kun elämässä myllertää. Ja viimeisen vuoden aikana on myllertänyt paljon. Olen kai raottanut omia salamyhkäisyyden verhojani niin laajalti, etten oikein osaa enää tulla kirjoittelemaan joutavia, kuin päässä risteilee miljoona paljon tärkeämpää asiaa. Tekisi mieli kirjoittaa ne miljoonat, mutta ehkä pidän edes jonkinlaisen yksityisyyden itselläni.

Mutta mitä mä sitten olen tehnyt tässä kuluvien kahden viikon aikana,
jos miinustetaan ne asiat, jotka haluan pitää itselläni?

Olen laittanut isomman vaihteen päälle kouluhommien suhteen ja saanut ne rullaamaan eteenpäin. Tuntuu omituiselta, että opiskelen jo neljättä vuotta. Minun ja koulukavereiden keskusteluissa vilisee sellaisia aiheita kuin opinnäytetyö, tulevaisuuden duunit ja yritysprojektit. Jos asiat menevät suunnitelmieni mukaan, niin tämän syksyn jälkeen jäljellä on enää muutamien opintopisteiden verran harjoittelua sekä opparin kirjoittaminen. Sitten meikäläisen AMK-ura olisi paketissa, takataskussa vestonomin paperit. Aika hurjaa.

Olen siivonnut kaappejani. Raivannut käyttämättömiä vaatteita, kahvikuppeja ja kirjoja. Tyynesti olen myynyt ne kaikki pois, tuntien vain ja ainoastaan helpotusta. Viehätyn nykyisin ajatuksesta, että omaisuuteni mahtuisi mahdollisimman pieneen tilaan. Se tekisi olosta vapaamman, kevyemmän. Voisi mennä ja muuttaa miten lystää.

Olen pohtinut, että missä vietän tulevan talven. Näiden seinien sisällä en sitä vietä, sen voisin jo melkein taata. Haluan jonnekkin, jossa hedelmät on tuoreita ja ilma lämmintä. Jossa ajatus saisi vihdoin rauhan. Olen jo pakannutkin, sen voin myöntää. Vaatteet ovat siististi rullattuina, hygieniapussukassa luonnonkosmetiikka ja marseillesaippua nätissä rivissä. Enään tarvitsisin repun ja lentoliput.

Olen myös huolehtinut itsestäni niin, että edes koulun ja töiden sekainen arki keskellä äkisti pimentynyttä syksyä ei ole saanut pääkoppaa jumiin. Tähän missioon sopi oivasti myös tämä tauko kirjoittamisesta. Välillä liikaa asioita yhtä aikaa kun on vain liikaa asioita yhtä aikaa.

Mutta ensi viikolla pitäisi taas helpottaa ja sitten toivoisin, että rullaisi taas tämäkin. Ehkä voisin paneutua noihin tekemisiini vähän tarkemminkin, siinähän sitä meinaan tuli lueteltua neljä oikein mainiota ajatusta postauksia varten. Nyt mä ajattelin kuitenkin vain sitä, että kipaisen suihkuun ja nautin pitkästä aikaa myöhäisestä kouluaamusta. Jonka jälkeen tosin menen vielä illaksi töihin.

Jospa jätetään tää blogi silti hetkeksi tilaan online.