ASIOITA, JOISTA TUNNEN ONNELLISUUTTA

Otsikko sen kertookin, onnellisuusasioita täällä näin tarjolla tänään. Syystä että, huomasin melankolian valtaavan jälleen näppäimistöni, olen jostain pesusienenä imaissut taas omituisen mielentilan. Ehkäpä muutaman yön vaivanneet painajaiset koittivat imaista syövereihinsä.

Mutta koska todellakin olen tunneasioissa totaalinen pesusieni, imaisen toisten tunteet omikseni, ajattelin manipuloida itse itsestäni hieman iloisemman. Siispä hei, mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneilla viikoilla?

Ystävät, joiden merkitys reissusta kotiutumiselle on ollut ihan mielettömän korvaamaton. Kampotissa oireilin usein sitä, että mulla ei tuntunut olevan siellä yhtäkään sellaista tyttökaveria, joka olisi mun kanssani samalla aaltopituudella, jonka kanssa oikeasti puhua asioista. Tai vaan hömpöttää, lakata kynsiä tai käydä bissellä.

Oma koti, joka nyt jo kuukauden jälkeen tuntuukin siltä: kodilta. Tuntui aluksi omituiselta muuttaa melkeinpä samoille kulmille, joilla olen aikaisemmin asunut. Yksinäni asuin melkein viereisellä kadulla ja yhdessä asuttiin parin ratikkapysäkin päässä. Asua täällä samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan. Uusi koti on niin tilava, käytännöllinen ja omannäköinen, että haikailu vanhaan kotiinkin on jo loppunut. Vallila oli ihana ja niin erityislaatuinen valtavine sisäpihoineen ja satavuotiaine lautalattioineen, mutta täällä on hyvä just nyt.

Safka, vaikka aluksi homma takkusikin ja pahasti. En meinannut yhtään muistaa, mitä ollaan normaalisti kokkailtu ja ruokarytmikin oli reissun jäljiltä aivan sekaisin. Mä vannotin kotiin tullessa, että me kannetaan molemmat töihin lounaamme eväslaatikoissa, jotta ei jouduta tuhlaamaan rahaa kalliisiin lounaisiin tai minun pihi-versioni: koittaa pärjätä koko vuoro raakapuuron ja banaanin voimalla. Hella on hallussa, jääkaappii täyttyy tasaiseen ja ruokarytmi on korjattu. Niin ja eväslaatikot kulkeutuu ainakin vielä ihan päivittäin duuniin ja ollaan kyllä huomattu, että se vaikuttaa jaksamiseen tosi paljon. Kokonaisuudessaan tuntuu, että pää käy taas paljon paremmin, kun syö kunnolla ja säännöllisesti.

Oma aika, jota en aluksi tajunnut edes kaipaavani, mutta jota olikin ollut salaa aikamoisen kova ikävä. Tarkoitan omalla ajalla niitä sellaisia veteliä vapaapäiviä, kun toinen on töissä ja itse saa nukkua ilman herätyskelloa X-asennossa, juoda aamukahvinsa parvekkeella rauhassa ja tehdä kaikkea turhanpäiväistä, mitä nyt sattuukaan tekemään mieli. Myös lukeminen ja hei, pitkästä aikaa jopa kirjoittaminen, on ollut taas mielettömän rentouttavaa.

Pukeutuminen kaikessa tavallisuudessaan. Kun muutettiin, purin vaatekaappiin vain sellaiset vaatteet, jotka voisin heittää siltä seisomalta päälleni. Yksi ikea-kassin pohja jäi täyteen mietintävaatteita ja yksi laatikko puolestaan pullistelee ohuita kesähuituloita, joita en ole vielä kerennyt käymään lävitse. Mutta ah, miten helpolta tuntuu, kun vaatekaappi on täynnä mieleistä. Jonkinlainen kompleksisuus jäi myös reissun varrelle, sillä en muista kuukauden ajalta yhtäkään pukeutumiskriisiä. Se on aika hyvin se.

Bloggaaminen. Kyllä, juhuu, vihdoin. En tahdo enää kytätä postausmääriä, en kävijöitä. En tahdo välittää siitä, lukeeko tätä kukaan vai eikö ketään. Haluan kirjoittaa ihan vain siksi, että nautin siitä. Haluan mukaan ripauksen sieltä melkein kymmenen vuoden takaa kun aloitin. Ei viilattu liikaa, ei mietitty mielipiteitä. Luin viikonloppuna tylsyyksissäni omaa blogiarkistoani läpi, aloitin vuoden 2010 keväästä siitä kun valmistuin lukiosta. Vaikka en meinannut ihan tunnistaa sitä tyttöä, niin nuorta, naiivia ja turhamaista, nostin hattua siitä, miten rohkea olen ollut. Pikku kylän tyttö, vielä pyöreä sellainen, kirjoittamassa vaatteista. Huh, kommenteilta en säästynyt, voin kertoa. Mutta tiedättekö, tän läpikelaaminen vaan vahvisti, ei lannistanut. Siispä leuka pystyyn ja uudella innolla taas blogin pariin.

KUULUMISET KAMBODZASTA

Huomenta minulta, kuumalta kahvikupilta ja lautaselliselta tuoreita hedelmiä. Aamu on aurinkoinen, tosin tuulee niin jumalattomasti, että hiukset viuhuvat pään ympärillä ja poimin herätessäni ohuen pellavaneuleeni pyykkinarulta lämmikkeeksi. Alun jumalaton väsymys on vaihtunut itselleni mieluisaan päivärytmiin. Herään aikaisin, hieman seitsemän jälkeen kuin itsestään. Harjaan hampaani, pesen kasvoni ja nappaan tietokoneen kainalooni.

On mukava olla muutama tunti omassa rauhassa. Vastailla harvoihin sähköposteihin, joihin koen tarpeelliseksi vastata. Lukea maailman menosta. Pohtia, että olisiko tänään sellainen olo, että kirjoittaisi. En viitsi enää kirjoittaa väkisin. Se kuultaa tekstistä läpi niin herkästi, että en kuitenkaan julkaisisi.

Muutaman tunnin päästä hipsin takaisin bungaan ja herätän toisen, joka kaipaa minua enemmän unta. Ajamme ehkä kaupungille ja syömme naurettavan edullisen aamiaisen. Siihen saa tuhlattua yleensä noin kaksi dollaria ja silloinkin lautasen lisäksi pöydässä on jääkahvia ja tuore kookos.

Tällä viikolla on satanut paljon, mikä on omituista, tähän aikaan vuodesta ei oikein enää pitäisi. Sadekausi tuntuu venyneen pitkälle joulukuulle. Sateisina päivinä ei oikein tiedä mitä tekisi. Löysin majapaikan kirjahyllystä muutaman suomenkielisen kirjan, olen lukenut niistä jo toisen. Toinen on onneksi luokkaa tiiliskivi, saan sen parissa vierähtämään muutaman päivän.

Muutaman päivän päästä rutiineihin tulee muutos, tosin mieluisa, kun serkkuni poikaystävineen pamahtaa paikalle. On mukavaa viettää viikko tuttujen, rakkaiden naamojen kanssa. Näytellä hieman paikkoja, ehkä ajella mopoilla Bokor-vuorelle tai pippurifarmeille. Emme ole sen kummemmin suunnitelleet. Jouluksi lähdemme taas saarelle. Olimme siellä viime viikonloppunakin. Lähdimme aamuvarhain, minä, Jere ja perheen kolme lasta. Vanhin heistä on jo kahdenkymmenen ja meille molemmille kovin rakas. Löysimme kirkkaasta vedestä meritähtiä, rapuja ja muita olentoja, jotka yleensä kaartaisin kaukaa.

Koitimme hahmotella tulevaa kevättä muutenkin jo paperille. Missä sitä viettäisi minkin kuukauden. Missä sitä haluaisi käydä. Ainakin niissä lähimaissa, johon ei polku ole ennen vienyt. Kiintopiste tuntuu silti aina olevan täällä. Tänne on hyvä palata.

PUUROPÄÄN INSTAGRAM-KOLLAASEJA

Sanainen arkkuni on näin vaihteen vuoksi tyhjillään. Sieltä meinasi pompahdella lauseita, joiden pääroolissa tanssahteli ”harmaatakin harmaampi elokuu” sekä ”pyöräilyn mahdottomuus sadeviitassa”, mutta jätän säätutkana toimimisen toiseen päivään.

Sen sijaan ajattelin jakaa muutaman kuvakollaasin instagramin puolelta, jossa harmaudella ei ole sijaa. Sinne kun valikoituu vain piristäviä kuvia, joissa sadeviitankin yhteyteen kirjoitin kauniin runon.

Se meni näin: ”rain, rain, go the fuck away!”

Ei mulla kai muuta. Nyt ajattelin raahata iloisen mielialani keittiöön vääntämään eväitä ja yrittää muistaa ottaa ne tällä kertaa myös mukaani. Terveisin elin eilisen banaaneilla ja raakapatukoilla. Ja en mä oikeesti ees oo niin kiukkunen miltä vaikutan. Oon vaan juonut liikaa kahvia ja jumittanut koko aamun sohvalla. Se jos jokin saa pään ihan puuroiseksi.

Palaillaan beibet!