Avainsana-arkisto: opinnäytetyö

20.3.2018

UUDEN ÄÄRELLÄ

Tuntuu, että elämä on juuri nyt uuden äärellä.

Se fiilis tuli äsken, kun polkaisin pyöräni Kampotin kaduille, suuntanani kahvila, jossa olen viettänyt läppärini kanssa luvattoman paljon aikaa kuluneina kuukausina. Tämä on ihan viimeisiä kertoja, kun minun on välttämätöntä tulla. Olen nauttinut rennosta fiiliksestä ja syönyt lempiaamupalaani, lohikäärmehedelmästä tehtyä jäätelöä ja rapeaksi paahdettua granolaa, jotka maistuu niin syntisen hyvältä, että tuntuu hieman rikolliselta edes kutsua niitä aamiaiseksi.

Mutta ennen kaikkea olen istunut täällä siksi, että olen kirjoittanut opinnäytetyötäni. Se on pian valmis.

Tänä syksynä tulee viisi vuotta siitä, kun aloitin opiskeluni. Aloitin silloin myös elämän, jota en tiennyt vielä olevankaan. Muutin Helsinkiin mieli täynnä kipinää, mutta en vielä tiennyt, mitä se on. Tällöin purin sitä kipinää tänne, blogiini. Kävin paljon blogitapahtumissa, nautin siitä maailmasta, johon en uskonut edes kuuluvani. Kärsin huijarisyndroomasta kaiken suhtaan mitä teen, bloggaajana olo on ollut vahvasti yksi näistä osa-alueista. Nyt tunnen tuota samaa oloa, kun olen valmistumassa. Tuntuu, että olen vieläkin se pieni tyttö sieltä pellon laidalta, jonka isoäiti soitteli naapureille huolissaan, että missä minä taas luuhaan. Ikuinen haahuilija, sellaiseksi voisin itseäni kai kutsua.

Se mitä en osannut silloin viisi vuotta sitten aavistaa, oli se, miten paljon viettäisin aikaani ulkomailla kuluvina vuosina. Kipinäni siirtyi vahvasti niihin kuukausiin. Kiitän ja syytän tästä eniten miestäni, jota veri vetää ulkomaille vielä vahvemmin kuin minua. En voi väittää olevani sijaiskärsijä, nautin elostani täällä. Olen tehnyt paljon duunia, että tämä olisi ylipäänsä mahdollista. Paiskinut pitkiä päiviä koululla, mahduttaen vuoden kurssit puoleen ja säästänyt kärsivällisesti kesätyöpalkoistani, jotta saisin ostettua lentoliput taas seuraavalle talvelle. Se on toiminut hyvin ja tuntunut oikealta. Tuntuu että matkustaminen on avannut niin paljon minua, että sitä on vaikea edes selittää.

Kuitenkin nyt, kun opparini on viimeistä silausta valmis, on olo, että elämä on muuttumassa. Suurin haaveeni tällä hetkellä on se, että valmistumisen myötä pääsisin myös työllistymään. Omalle alalle, tekemään niitä asioita, joissa olen hyvä. Tahtoisin laittaa kotia, pukeutua hetkeksi muuhunkin kuin shortseihin ja katsoa, miltä tuntuisi olla ihan sellainen kokopäiväinen oravanpyöräläinen. Uskon, että oikean työpaikan kanssa se onnistuisi, eikä ahdistaisi.

Mitä kaikkea sitten tulevat kuukaudet tuovat tullessaan?

Sitä en vielä tiedä, mutta jään innolla odottamaan. Enää en jaksa stressata, vaan otan vastaan kaiken, mitä on tullakseen. Alle kuukauden päästä ollaan takaisin kotona. Olettaisin, että viimeistään siinä vaiheessa alan työstämään tulevaisuutta.

PS. Vahva fiilis on myös siitä, että blogi tulee elämään ja ehkä jopa hieman muuttumaan tässä tämän vuoden aikana. Otan kommenttilaatikkoon vastaan ajatuksia siitä, mikä teitä kiinnostaa. Suosittelen myös vastaamaan tuohon alareunassa keikkuvaan lukijatutkimukseen, siitä voi myös voittaa aika kivan palkinnon kiitokseksi vastauksista.

11.12.2017

REISSUSSA TAAS

Lomafiilis on virrannut jo jäseniin, nyt, kun reissuelämää on takana taas viikon verran. Pidin lähdön ajan tietoisesti pientä radiohiljaisuutta yllä. Halusimme yllättää perheen, jonka luona aina Kambodzassa elelemme. Perheen tyttö on sen verran someaktiivinen salapoliisi, että oli parempi, että siirryn reissufiilistelyyn kunnolla vasta paikan päällä.

Reissuminä putkahti esiin heti lentokentällä, vaikka ennen lähtöä ei tuntunut miltään. Tai toki hieman jännitti. Tuntui omituiselta pakata kamansa, luovuttaa asunnon avaimet alivuokralaisille ja pukeutua lämpimän pooloneuleen sijasta ohuisiin housuihin ja mesh-lenkkareihin lentokentälle lähtiessä. Mutta ei silti tuntunut, että olisi lähdössä. 

Lensin ensimmäistä kertaa ikinä Aasiaan ilman välilaskuja. Oli utopistista kävellä koneeseen Helsingissä ja tulla sieltä ulos Bangkokissa. Yleensä tuohon väliin mahtuu muutamat laskut ja nousut, panikointia lennolle ehtimisessä ja loputtomalta tuntuvaa odottelua. Vietimme yhden yön Bangkokissa. Ruokatorilta löytyi pakolliset paistetut nuudelit, kotikadulta tuoreita hedelmiä ja tahmaista riisiä. Oli mukava herätä tutusta paikasta, vaikka käsitys ajasta olikin täysin sekaisin. Ensimmäistä kertaa ikinä myös aikaerorasitus pääsi yllättämään. Ei se kovin kamalaa ollut, mitä nyt heräilin keskellä yötä, luuli kroppa kai olevansa päiväunilla yöunien sijaan.

Yksi lento lisää ja olimme jo Phnom Penhissä. Yksi aamubussi myöhemmin löysimme itsemme tutuilta kaduilta Kampotista. Tuntui mukavalta olla takaisin, vaikkakin niin moni asia oli myös muuttunut. Lempiravintola lopettanut, perheen tytär mennyt kihloihin. Tiedättehän, elämä kulkee eteenpäin, vaikka sitä ei itse olisikaan todistamassa.

Rutiineita on alkanut jo putkahdella, hyviä sellaisia. Aamulla aikainen herätys, jotta pääsee nauttimaan aamun viileistä tunneista. Lämpötila alkaa nousemaan puolenpäivän jäljestä, mutta ei se haittaa, kun siihen mennessä on ollut helposti hereillä jo kuusi tai ainakin viisi tuntia. Joka päivä juon yhden kookoksen ja yhden inkivääriteen. Syön niitä ruokia, joita olen kotona ollessa ikävöinyt: raakaa mangoa chilin kanssa, kevätkääryleitä ja isoja kulhoja höyryävää nuudelikeittoa.

Eilen aloitin opinnäytetyöni työstämisen. Tuntui raa’alta tuijottaa tyhjää tiedostoa ja koittaa aloittaa työ, jonka kanssa valmistua ensi keväänä. Ehkä sekin alkaa tästä muodostua, samaa tahtia kuin arki täällä Kaakkois-Aasiassakin. Jos kiinnostaa tarinat täältä reissusta enemmänkin, suosittelen seuraamaan Instagramin puolella. Sinne päivitän tuttuun tyyliini paljon tasaisemmin kuin tänne hylätyn blogilapseni puolelle.

13.11.2017

VIIMEAIKOINA

Viimeaikoina, olen tuijottanut kalenteriani ja miettinyt, että mihin tuo aika oikein karkaa. Syksy, jonka oletin tuntuvan pitkältä ja puuduttavalta, onkin vilahtanut jo melkein ohitse. Varattiin lentoliput jo syyskuussa, muistaakseni, ja oletettiin, että odotus tuntuu mielettömän pitkältä. Ei ole tuntunut, päinvastoin.

Viikot alkavat loppumaan ja vielä olisi vaikka mitä tehtävää. Paniikin en anna iskeä, se sekoittaisi pakkaa täysin turhaan, mutta ne sellaiset ”teen tämän sitten myöhemmin”-asiat alkavat olemaan nyt aika ajankohtaisia. Se olisi meinaan tasan kolme viikkoa, kun meidän nokka osoittaisi taas kohti Kaakkois-Aasiaa.

Tarkoituksenani on kirjoittaa palmun alla lähinnä oppariani, mutta blogiakin palan innosta päivittää, sitten kun siihen olisi taas aikaa. Esimerkiksi matkustamiseen liittyviä postausideoita otan ilolla vastaan. Joskus aikaa sitten joku toivoi, että avaisin hieman kustannuspolitiikkaa näiden pidempien reissujen osalta ja sitä olenkin muhitellut päässäni jo siihen pisteeseen, että se odottaa vain näppäimistön nakuttamista. Kunhan kerkeisin.

Viimeaikoina on kyllä ollut niin mielettömästi tekemistä, että en itseäni lähtisi ihan laiskottelustakaan syyttämään, vaikka to-do-lista aika pitkältä näyttääkin. Harjoittelujaksoni on muutamia hassuja päiviä vajaa valmis ja siirryn samassa yrityksessä luontevana jatkumona opinnäytetyötä kirjoittamaan. Se meinaisi sitä, että valmistun ensi keväänä. Pelottava ajatus jollain tapaa. Enoni vitsaili eilen, että olen erikoistunut etäopiskeluun toiselta puolen maapalloa ja on kyllä aivan oikeassa. Aloin miettimään, että millainen työpaikka sallisi etätyöskentelyn myös, tuskin kovinkaan moni.

Eikä niitä työaamujakaan, siis siinä työssä josta saan palkkaa, ole enää kovinkaan montaa. Alle kymmenen sanoisin summan mutikassa, ilman että vilkaisen kalenteriini. Olen ollut samassa myymälässä nyt toukokuun alusta lähtien ja tuntuu haikealta jättää mukavat työkaverit taakseen. Tosin myyjän tehtäviä en ihan pakosti tule ikävöimään. Vaikka kyllä minä myyntityöstä pidän ja se on minulle vielä kovin luontevaa. Silti olisi ehkä aika alkaa haastamaan itseään myös ammatillisesti. Tai sitten voi olla, että riemusta kiljuen palaan taas myyntitiskin ääreen ensi keväänä. Saas nähdä mihin tuo elämä taas kuljettaa, en nykyään oikein jaksa ottaa paineita.

Paitsi ehkä just nyt siitä, että pitäisi tehdä miljoona pientä asiaa vielä ennen töihin menoa. Kuten soittaa vakuutusyhtiöön ja ilmoittautua seminaariin, jossa esittelen opinnäytetyöni idean. Kuumottavan aikuismaista, sanoisin.