Aamuihmisyyden yli-inhimillisyys

 

Tahtoisin ihan jumalattomasti olla aamuihminen. Sellainen, joka kello viiden ja kuuden välillä kerii rankansa irti petauspatjasta ja ottaa uuden aamun vastaan iloiten. Lallatellen tuorepuristaa itselleen mehun, ottaa kylmän suihkun ja lähtee kohti työpaikkaa silloin kun muut, ne astetta huonommat ihmiset, vasta aloittavat joka-aamuisen torkuttamisensa. 

Mutta en kyllä haluamisestani huolimatta ole. 

 

 

En ole täysin toivoton tapaus. Torkutan toki usein, mutta useimmiten kohtuullisesti noin viisitoista minuuttia. Joskus tunninkin, mutta ei puhuta siitä. Saan päiväni käyntiin täysin mainiosti ilman kahvia, tai pakkokin, sillä juon kahvini nykyään vasta työpöydän ääressä muutama tunti heräämiseni jälkeen. Jokaisena aamuna teen aamupalan, laitan itseni mielestäni ihan kohtuullisen mukiinmeneväksi ja ulkoilen työpaikalleni noin kello yhdeksäksi. Siunausta hänelle, joka on keksinyt liukuvan työajan.

En muista koska olisin viimeksi ollut myöhässä, nukkunut pommiin tai joutunut skippaamaan osia aamurutiinistani. Ehkä joskus kouluaikoina ja kerran kaksi kesää sitten, kun olin katsonut työvuoroni alkamisen väärin. Silloin muuten nolotti. Saanen kyllä kiittää tästä ”aina ajoissa”-asenteestani lähinnä työaikojani, mutta tietysti mieluummin kiittelisin itseäni.

 

 

Tasaisin väliajoin yritän harjoitella aamuihmiseksi kääntymistä. Kuulostaa siltä, kuin harhaoppista käännytettäisiin kirkonmenoihin, mutta toisaalta, yhtä lahkonomaisena toimintana aamuihmisyys silmissäni näyttäytyy. Useimmiten onnistun huonosti, mutta tämänkertainen kokeiluni on mennyt oikeastaan aika hienosti. Olen jo muutaman viikon ajan herännyt sujuvasti kuuden korvilla, selviytynyt aamuistani nopeasti ja saapunut työpaikalle silloin, kun koko toimisto on vielä hiljainen. Vai ovatkohan kaikki kesälomilla.

Osan kokeiluni kiitoksista ansaitsee poikaystävääni, jonka kello soi 5.45 jokaisena arkiaamuna. Olen kannustanut häntä potkaisemaan minut sängystä ylös vaikka väkisin, mutta hän ei ilmeisesti tohdi yrittää ja pilata mahdollisesti siinä omia aamujaan. Olen harvemmin kiukkuinen, paitsi ehkä juuri silloin, kun herään kesken unieni. Vaihtoehtoisesti  voisi kiittää myös kesää ja sen jumalatonta määrää valoa, joka salakavalasti herättää aamu-unisen. Mutta mieluummin kiittäisin tässäkin tapauksessa itseäni. Ruokkisi luottoa tulevaan nähkääs.

 

 

Jostain syystä viime talvena Kambodzassa olin kolmen viikon ajan täydellinen aamuihminen. Heräsin joinain aamuina niin aikaisin, ettei majapaikkamme mama ollut edes saanut vielä kahvipannuaan tulille. Ja se on aikaista se. 

Tulin siihen tulokseen, että tuona aikana Kambodzassa salaisuuteni oli se, että kerrankin elämässäni menin ajoissa nukkumaan. Tarkalleen ottaen kömmin sänkyyn jokaikisenä päivänä kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Mitäpä muuta sitä tekisi pilkkopimeässä bungalowissa kuin nukkuisi. Lopputulema? Heräämisen sijasta olenkin siis aivan törkeän huono menemään nukkumaan. Miettikää, kaksikymmentäseitsemänvuotias ihminen ei osaa mennä nukkumaan, vaikka tietää sen olevan hyväksi itselleen? Näin on maailmankirjat sekaisin. 

 

 

Kävin hankkimassa meille makuuhuoneeseen uudet tekstiilitkin, sillä ajattelin että edistäisi tätä nukkumaanmenoani. Ei auttanut, vaikka makuuhuone itsessään nyt kovin viihtyisä onkin. Voi myös olla että käytin projektiani hyvänä syynä uusia kyseiset, kylläkin uusinnan tarpeessa olleet, lakanat.

Ei auta siis lakanat, ei järkevät puheet. Olisiko siis vinkkejä aamuihmiseksi kääntymisessä? Oletko ehkä itse sellainen tai vielä parempaa, sellaiseksi kääntynyt? Kerro jo! On alkanut projektini meinaan takkuamaan, sillä vaikka heräänkin aikaisemmin, nukun aivan liian vähän. Kostautuu viikonloppuisin, kun ilman herätyskelloa koisinkin yhtäkkiä kellon ympäri. Olisikohan ratkaisuna selkärangan kasvattaminen vai vaihtoehtoisesti sen tosiasian hyväksyminen, että kelloni käy eri aikaa kuin noilla yli-inhimillisillä aamuihmisillä.

HUONE NUKKUMISTA VARTEN

Yksi huone riittää mainiosti, kunhan se sisustaa oikein.

Näin ajattelin minä, myönnän, kunnes löysimme nykyisen kodin, jossa yhden valtavan huoneen lisäksi on yksi pienempi. Sellainen, jota kutsutaan makuuhuoneeksi. Minulla ei ole ollut erillistä makuuhuonetta vuosiin, joten onhan se ymmärrettävää, että olin ehtinyt unohtamaan sen ihanuuden.

Maalasimme huoneen päätyseinän, reikäjuustoksi jonkun porakoneesta muuttuneen, rauhallisella sinisellä sävyllä. Toimme sisään vanhoja huonekalujamme, ostimme uuden hervottoman kokoisen kattolampun sekä maton, joka tuntuu pehmoiselta paljaiden varpaiden alla. Ah, miten kliseistä.

Makuuhuoneeseen ei päässyt mitään ylimääräistä, ei edes puhelin ole päässyt vielä sinne asti. Olen jättänyt sen olohuoneen lipaston päälle latautumaan. Sillä tämän tilan halusimme säilyttää vain rauhoittumista varten ja puhelimen sininen näyttö ei ole tunnetusti paras unta edistävä tekijä.

Makuuhuoneella on tasan kaksi käyttötarkoitusta, luin joskus jostain minimalistista elämäntapaa käsittelevästä artikkelista ja allekirjoitan sen täysin.

Yöpöydät ovat ikivanhoja molemmat. Puisen, miehen käyttöön päässeen pelastin joskus kymmenisen vuotta sitten silloisen kotikaupunkini Euromarketin loppuunmyynneistä. Puinen pöytä maksoi muutaman lantin ja on kulkenut mukanani asunnosta toiseen. Minun puolellani olevan metallisen jakkaran olen ostanut taannoin minun ja serkkuni kimppakämpän keittiöön ja se on ollut ullakon asukkina muutamat viime vuodet. Nyt se saa kannatella meikäläisen herätyskelloa kunniapaikalla.

Puinen tuoli on myöskin vanha, olen ostanut sen mielestäni ensimmäiseen omaan kotiini, kierrätettynä, niin kuin tuon vierestä löytyvän lipastonkin. Sen kaivoimme kaksi ja puoli vuotta sitten kyläsaaren Kierrätyskeskuksesta kun muutimme Vallilaan. Sängylläkin on ikää jo neljä vuotta ja sen kyllä huomaa. Vaikka huone muutoin huutaa levollista unta, huono sänky aiheuttaa sen, että herään useimpina aamuina niskat juntturassa. Se on siis menossa vaihtoon, heti kun kerkeämme paneutumaan asiaan sen verran, että menemme koemakoilemaan huonekaluliikkeeseen.

Petivaatteisiinkiin löytyi jotain uutta, vaikka vannoin, etten sellaisia edes tarvitse. Miehen äiti osti meille tuparilahjaksi olohuoneeseen ison pörröisen maton Ellokselta ja samaan tilaukseen sujahti sängyn helmalakana, jonka silittäminen on edelleen allekirjoittaneen tehtävälistalla. Nukkumatyynyt saivat myös uudet tyynyliinat, kun törmäsin näihin peikonlehtiin puolivahingossa. Ne ovat jo nyt lempiasiani koko huoneessa.

Muutakin vihreää haluaisin. Nimittäin tuonne lipaston viereiseen nurkkaan, parvekkeen ikkunoiden eteen, ison palmun. Sellaisen parimetrisen, ilmaapuhdistavan kasvin, joka hyvällä tapaa muistuttaisi Kaakkois-Aasiasta.

SISUSTUSKUPLASSA

Pidempään langoilla roikkuneet ovatkin jo tottuneet ilmiöön, joka toistuu meikälikalla noin puolen vuoden välein. Nimittäin se totaalinen kotikyllästyminen, josta juuri puhuin, nosti sittenkin uudestaan päätään. Ei riittänytkään enää pölyjen pyyhkiminen tai kynttilöiden asettelu uudella, varmasti oikein villillä tavalla. Sen sijaan meni meillä kummallakin ihan totaalisesti pannu jumiin olo/makuuhuoneen järjestykseen.

Jokainen huonekalu tuntui olevan seinää vasten niin, että tila tuntui vain juoksevan yksinään jotain piirileikkiä. Ja piirileikin keskelle jäi ammottava aukko, joka ahdisti mua ihan pirusti. Niinpä me sitten tehtiin vähän uudelleenjärjestelyjä (noin puolenyön aikoihin, kröhöm) ja vaihdettiin sängyn ja sohvan paikkoja.

Joten jos musta ei kuulu hetkeen, niin oon taas siinä sisustuskuplassani, jossa pyörittelen tauluja sinne tänne ja mietin että mikä tuntuu omalta ja mikä ei. Viimeksi tää taisi kestää vain muutaman päivän, katsotaan kuinka helpolla tällä kertaa päästään.