Juhannus vuosimallia 2017 olisi virallisesti taputeltu nyt, kun viikko vaihtui seuraavaan.

Blogia kauan seuranneet ehkä muistavatkin, että olen aikaisempina vuosina kerännyt kasaan porukan, jolla olemme lähteneet saaristoon mökkeilemään pidemmän kaavan kautta. On ollut maanteiden varsilta kerättyjä juhannusvihtoja, mielettömiä auringonlaskuja, rankkasateita, joiden vuoksi koko juhannus on vietetty neljän seinän sisällä ja laaja kirjo kasvoja vuosien saatossa.

Tänä vuonna perinne katkesi. Työvuoroa sateli siihen tahtiin, että olin duunissa torstaina iltaan asti ja seuraavan kerran jo sunnuntaina puoliltapäivin. Yhden yön vuoksi ei viitsi raahautua saaristoon, joten vietettiinkin juhannus vaan rauhaisasti maalaismaisemissa.

Ei toisaalta haitannut, oli oikein mukavaa näinkin. Viikonloppuvapaat ovat jääneet niin vähille, että oltiin ensimmäistä kertaa sukuloimassa aikoihin. Molempien äidit ja mammat moikkailtuamme kaarrettiin ruokakaupan kautta serkkulikan kotikotiin, kummitätini luokse, talonvahdeiksi.

Lämmitettiin palju ja istuttiin siellä kuin sillit sopassa niin kauan, kun alkoi hämärtymään. Mentiin ruuan kanssa sieltä mistä aita on matalin ja keitettiin valmiiksi savustetun lohen kylkeen muutamat potut ja väännettiin salaatin seuraksi tsatsikia. Kilisteltiin villasukat jaloissa keskikesälle, vaatteet noentuoksuisina ja posket punaisina saunomisesta. Torkahdeltiin jokainen vuorollamme, ennen auringonlaskua silti jokainen. Sen verran ollaan kai jo vanhoiksi tultu.

Meni se Juhannus näinkin, mutta ensi vuonna taidan paeta taas saaristoon. Siellä se todellinen juhannusfiilis piilottelee, sanokaa mun sanoneen.