Olen jo tainnut mainitakkin (noin sata kertaa), että yksi asia jostaa olen ollut erityisen innoissani kotiinpaluun jälkeen, on ruoka. Ei sillä, etteikö Kaakkois-Aasian keittiö olisi tarjonnut herkkua mahan täydeltä, kyllä se tarjosi. Mutta mulla oli ikävä sellaisia yksinkertaisia asioita kuin salaatti ja raakapuuro.
Siksi keittiö onkin ollut mun valtakuntaa nämä viimeiset viikot. Tai on se yleensäkin, mutta nyt vielä vahvemmin. Ystäväni Jenni oli eilen kylässä ja minä päätin kokata meille soijarouhebolognesea ihan vain siksi, ettei remontin keskellä asuva raukka ollut saanut oikeaa lämmintä ruokaa viikkoon. Samalla kun pilkoin ja paistoin ja säntäilin joka suuntaan, Jenni kysyi ujosti ”voinko auttaa”. Et voi, ole siinä, istu paikallasi. Minun keittiö, mur.
Soijabologneset jäivät kuvaamatta, mutta vasemmalla näkyisi päivällinen, jonka väänsin Jerelle muutama ilta takaperin. Kaveri valitteli, että haluaisi syödä joku päivä niin, että maha tulisi ihan täyteen (eroahdistusta riisistä ja naan-leivästä veikkaisin). Paistoin perunoita, pilkoin salaattia, sekoittelin kevätsipulitsatsikia ja keitin kananmunia. Oli muuten kaveri täynnä.
Tänään aamulla keittiönpöydältä löytyi puolestaan purkillinen kauramaitoon tehtyä raakapuuroa marjoineen ja siemenineen sekä kirja, jonka löysin eilen kirpputorilta. Oonkin aina ollut sitä mieltä, että olis hyvä olla opus, jonka avulla voi paneutua sellaisiin elämän suuriin kysymyksiin kuin: How to win at pub quizzes? tai How to sing and know all the words?
Nyt ajattelin jälleen vallata keittiön ja vääntää jonkinalisen salaatin. Ei sen niin väliä, kunhan se on mahdollisimman tuoretta ja rouskuvaa.
