Aamuihmisyyden yli-inhimillisyys

 

Tahtoisin ihan jumalattomasti olla aamuihminen. Sellainen, joka kello viiden ja kuuden välillä kerii rankansa irti petauspatjasta ja ottaa uuden aamun vastaan iloiten. Lallatellen tuorepuristaa itselleen mehun, ottaa kylmän suihkun ja lähtee kohti työpaikkaa silloin kun muut, ne astetta huonommat ihmiset, vasta aloittavat joka-aamuisen torkuttamisensa. 

Mutta en kyllä haluamisestani huolimatta ole. 

 

 

En ole täysin toivoton tapaus. Torkutan toki usein, mutta useimmiten kohtuullisesti noin viisitoista minuuttia. Joskus tunninkin, mutta ei puhuta siitä. Saan päiväni käyntiin täysin mainiosti ilman kahvia, tai pakkokin, sillä juon kahvini nykyään vasta työpöydän ääressä muutama tunti heräämiseni jälkeen. Jokaisena aamuna teen aamupalan, laitan itseni mielestäni ihan kohtuullisen mukiinmeneväksi ja ulkoilen työpaikalleni noin kello yhdeksäksi. Siunausta hänelle, joka on keksinyt liukuvan työajan.

En muista koska olisin viimeksi ollut myöhässä, nukkunut pommiin tai joutunut skippaamaan osia aamurutiinistani. Ehkä joskus kouluaikoina ja kerran kaksi kesää sitten, kun olin katsonut työvuoroni alkamisen väärin. Silloin muuten nolotti. Saanen kyllä kiittää tästä ”aina ajoissa”-asenteestani lähinnä työaikojani, mutta tietysti mieluummin kiittelisin itseäni.

 

 

Tasaisin väliajoin yritän harjoitella aamuihmiseksi kääntymistä. Kuulostaa siltä, kuin harhaoppista käännytettäisiin kirkonmenoihin, mutta toisaalta, yhtä lahkonomaisena toimintana aamuihmisyys silmissäni näyttäytyy. Useimmiten onnistun huonosti, mutta tämänkertainen kokeiluni on mennyt oikeastaan aika hienosti. Olen jo muutaman viikon ajan herännyt sujuvasti kuuden korvilla, selviytynyt aamuistani nopeasti ja saapunut työpaikalle silloin, kun koko toimisto on vielä hiljainen. Vai ovatkohan kaikki kesälomilla.

Osan kokeiluni kiitoksista ansaitsee poikaystävääni, jonka kello soi 5.45 jokaisena arkiaamuna. Olen kannustanut häntä potkaisemaan minut sängystä ylös vaikka väkisin, mutta hän ei ilmeisesti tohdi yrittää ja pilata mahdollisesti siinä omia aamujaan. Olen harvemmin kiukkuinen, paitsi ehkä juuri silloin, kun herään kesken unieni. Vaihtoehtoisesti  voisi kiittää myös kesää ja sen jumalatonta määrää valoa, joka salakavalasti herättää aamu-unisen. Mutta mieluummin kiittäisin tässäkin tapauksessa itseäni. Ruokkisi luottoa tulevaan nähkääs.

 

 

Jostain syystä viime talvena Kambodzassa olin kolmen viikon ajan täydellinen aamuihminen. Heräsin joinain aamuina niin aikaisin, ettei majapaikkamme mama ollut edes saanut vielä kahvipannuaan tulille. Ja se on aikaista se. 

Tulin siihen tulokseen, että tuona aikana Kambodzassa salaisuuteni oli se, että kerrankin elämässäni menin ajoissa nukkumaan. Tarkalleen ottaen kömmin sänkyyn jokaikisenä päivänä kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Mitäpä muuta sitä tekisi pilkkopimeässä bungalowissa kuin nukkuisi. Lopputulema? Heräämisen sijasta olenkin siis aivan törkeän huono menemään nukkumaan. Miettikää, kaksikymmentäseitsemänvuotias ihminen ei osaa mennä nukkumaan, vaikka tietää sen olevan hyväksi itselleen? Näin on maailmankirjat sekaisin. 

 

 

Kävin hankkimassa meille makuuhuoneeseen uudet tekstiilitkin, sillä ajattelin että edistäisi tätä nukkumaanmenoani. Ei auttanut, vaikka makuuhuone itsessään nyt kovin viihtyisä onkin. Voi myös olla että käytin projektiani hyvänä syynä uusia kyseiset, kylläkin uusinnan tarpeessa olleet, lakanat.

Ei auta siis lakanat, ei järkevät puheet. Olisiko siis vinkkejä aamuihmiseksi kääntymisessä? Oletko ehkä itse sellainen tai vielä parempaa, sellaiseksi kääntynyt? Kerro jo! On alkanut projektini meinaan takkuamaan, sillä vaikka heräänkin aikaisemmin, nukun aivan liian vähän. Kostautuu viikonloppuisin, kun ilman herätyskelloa koisinkin yhtäkkiä kellon ympäri. Olisikohan ratkaisuna selkärangan kasvattaminen vai vaihtoehtoisesti sen tosiasian hyväksyminen, että kelloni käy eri aikaa kuin noilla yli-inhimillisillä aamuihmisillä.

KOTIHIIREN TUNNUSTUKSET

Sisäinen kotihiireni heräsi sillä sekunnilla kun helle väistyi kaatosateiden tieltä. Joku biologinen vaisto ajaa minut kaivautumaan kotikoloon ja tekemään siitä sellaisen pesän, johon piiloutua pakoon pimeää syksyä. Varmasti täysin sallittua, mutta silti on vienosti sellainen olo, että olen hetkellisesti kadottanut kaikki elämänhallintataitoni. Olen muun muassa:

Kehitellyt sokerikoukun. Se alkoi viattomasti laatikollisesta lokumeja, joita siskoni miehensä kanssa toi meille tuliaisiksi Turkista. Yksi tai kaksi kahvin kanssa, sitten pala tummaa suklaata iltateellä, you know, kierre on valmis.

Homma huipentui tänään kun kahvittelimme Jeren äidin ja isovanhempien kanssa ja vetäisin napaani mutakakkua, jäätelöä ja muutaman namusen enkä kaatunut kuolleena sohvalle sokeriöverien kourassa niin kuin normaalisti.

Vieroitushoito alkanee pian.

Ihaillut ja ostanut uusia kotijuttuja, vaikka en yleisesti ottaen ole tällä hetkellä juurikaan kiinnostunut käyttämään rahojani sisustukseen. Ensin tuli viattomasti uusi juliste ja pieni viiruvehka, sitten raahasinkin jo itseni kokoista kultapalmua ovesta sisään.

Sain itseni onneksi kiinni tässä vaiheessa ja olenkin tyytynyt lähinnä siivoamaan ja järjestelmään vähän huonekaluja ympäriinsä. Koska ihan oikeastihan ei tarvita meille kotiin yhtään mitään uutta.

Paitsi ehkä ne pellavalakanat, joista olen haaveillut jo vuoden päivät, mutta en ole vieläkään raaskinut sijoittaa mokomiin.

Käpertynyt sohvannurkkaan teepannun sekä iltapalan kanssa ja koukuttanut itseni etelä-korealaiseen tv-sarjaan. Tai no, se on jo katsottu ja nyt olen sillä tasolla, että selvittelen mistä löydän lisää vastaavia. Heräsikö uteliaisuus?

Kurkkaa Yle Areenasta sarja nimeltä W ja varaudu siihen, että ahmit sarjan alle viikossa. Siitäkin huolimatta että se vie 16 tuntia elämästäsi ja huomaat pian seuraavasi pääosanäyttelijöitä Instagramissa kuin mikäkin teini-ikäinen.

Ottanut etätyöpäivinä niin lungisti, että olen havahtunut neljältä iltapäivällä poikaystäväni kotiintuloon ja siihen tosiasiaan, että olen edelleenkin yöpaidassani ja työpisteeni on se samainen sohvannurkka, jossa jumitan sitten iltaisin höperönä sen teepannun kanssa. Perjantaina kävi näin ja tajusin myös samalla, etten ollut fyysisesti puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, vaikka olin ollut hereillä kymmenen tuntia. Hehe, morjens.

Toisaalta on tämä kotihiireily tehnyt ihan hyvääkin. Meidän koti on siistimpi kuin kertaakaan kesän aikana ja olen nukkunut kuin tukki. Mieli tuntuu rauhoittuneelta, kun ei ole kokoaikaa kiire johonkin.

Sitten vielä vähän balanssia tämän syyshirviön ja aktiivisen ihmisen välille ja alkaisi olemaan asiat ihan mallillaan.

 

UUSIA ASUKKEJA

Meidän kotiin on muuttanut kotiinpaluun yhteydessä muutama uusi asukas, kuvasin niistä teille ensimmäisen. Tai oikeastaan toisen, sillä tämä kannettiin sisään vasta tänään.

 

Kerron ensin vähän siitä järjestyksessään ensimmäisestä.

 

Pidettiin eilen pieni tauko muuttolaatikoiden kanssa hengailusta ja marssittiin lähistöllä sijaitsevalle kirpputorille. Mielessä oli varata pöytä, jonne tuupata iso kasa vaatteita ja muuta sälää. Mutta heti ovesta sisään astuessa vastassa olikin ruokailuryhmä. Puinen pöytä ja neljä pinnatuolia. Olin juuri vuorokausi aikaisemmin huokaillut, että niin tahtoisin pyöreän ruokapöydän, ja siinä se sitten oli. Varattiin koko setti ja kannettiin se myyjän onneksi jo muutama tunti myöhemmin kotiin. Onneksi siksi, että siitä oli kuulemma kyselty useita kertoja meidän ollessa poissa, eikä toinen jaksanut enää kyselyihin vastata. Oltiin oikeaan aikaan liikenteessä, kun saatiin napattua se melkein heti kun sen oli joku tuonut myyntiin. Kuvia saatte pöydästä varmasti myöhemmin, tänään valokeila osoitti huoneen toiselle laidalle.

Järjestyksessään toinen uusi asukas nököttää tuossa kuvassa yllä. Ja koska meidän kotiin ei mikään tunnu ikinä tulevan normaalia kautta, niin tämä toinen uutukainenkin oli aikamoinen vahinkolapsi. Siskoni poikaystävineen meni ja osti sohvakaluston, johon kuuluva nojatuoli ei heidän olohuoneeseensa mahtunutkaan. No meille mahtuu ja minun onnekseni meillä on siskon kanssa hyvin samankaltainen maku. Tämä sininen löhötuoli paikkailee hyvin sitä faktaa, että yritän kovasti olla käyttämättä tilini sisältöä Hakolan smaragdinvihreään samettisohvaan.

Koti alkaa muovautua pikkuhiljaa. Tuntuu että viime keväänä muutto, uudet työt ja koko elämä lähti käyntiin sellaisella rytinällä, että ei edes osannut harkita huonekalujen päivittämistä, vaan kantoi vain vanhat tutut kaverit seinien sisälle. Nyt pudottiin niin pehmeästi kotosalle, että on vain ja ainoastaan mukavaa asetella tavaroita paikoilleen ja käydä jokaisen muuttolaatikon sisältö läpi ajatuksella. Kirppiskassit täyttyvät jälleen ja mieli tuntuu kevyemmältä, kun luopuu jostain, joka ei itselle ole millään lailla hyödyllistä. Ja tilalle saakin sitten vaikka tällaisia laiskanlinnoja.

Muuttolaatikot ovat onneksi nyt purettu, sillä huomenna laitan tossua toisen eteen ja painelen messukeskukselle osastoa pystyttämään. Menen ystävän avuksi Lapsimessuille, joten jos olette suuntaamassa sinne viikonloppuna, niin tulkaahaan moikkaamaan Kaikon osastolle, joka löytyy alueelta 6 e 20.