Kävelin tänään pikku hiessä töistä kotiin. Mustat pillifarkut olivat liikaa heti kun aurinko päätti, että haluaa edelleenkin lämmittää elokuisia päiviä.
Kimono tuntui liimaantuvan ihoon kiinni.
Lähikioskin ikkunassa komeili iltapäivälehden otsikko,
joka julisti helteiden jatkuvan aina syksyyn asti.
En uskonut sen toitottamaa ilosanomaa ollenkaan, vaan päätin, että nautin helteistä niin kuin ne lähtisivät minä hetkenä hyvänsä karkuun hämärtyviä iltoja. Otin kainalooni kirjan, tyynyn sekä lungin. Lungi-sanan opin muuten Jereltä, jonka suussa se ei tarkoita letkeää menoa, vaan sarongia. Siispä lungi nurmikolle, tyyny ja meikäläinen perässä. Lueskelin kirjaa niin kauan, että aurinko piiloutui naapuritalon taakse.
Ei haitannut. Meidän ylimmän kerroksen pesäämme paistaa niin kauan kuin aurinko vain jaksaa olla taivaalla. Avasin keittiön ikkunan ja kaivoin kameran. Keittiö kylpi valossa, seitsemältä illalla. Muutaman kuukauden päästä tätä on taas ikävä. Siksi se piti ikuistaa, säilöä kuviin.
Auringon kyllästämässä keittiössä tuli tehtyä myös ruokaa, joka julisti kesän ilosanomaa. Kattilassa kiehui pastavesi, pannulla paistui kotimaiset makeat ja täydellisen kypsät tomaatit, pinaatit, kevätsipulit ja kynsi valkosipulia. Mustapippuria, mozzarellaa ja lusikallinen pestoa kaiken kukkuraksi. Parasta pastaa mitä olen hetkeen tehnyt. Ja sitä en tietenkään muistanut kuvata. Tarvitsee ilmeisesti ottaa uudestaan joku päivä.
Tai vaikka joka päivä, jos tuo aurinko vaikka sen voimalla pysyisi tuolla taivaalla.
