NELJÄ KUUKAUTTA, YKSI JÄLJELLÄ

Aika kuluu täällä kummallista tahtia. Joskus se tuntuu tahmealta, kun sitä ei saisi kulumaan ollenkaan. Naputtaa pöydän pintaa, pelaa korttia, tilaa päivän kolmannen hedelmäshaken ihan vain kuluttaakseen aikaa.

Toisaalta se juoksee, ihan mieletöntä vauhtia. Olen ollut nyt neljä kuukautta reissussa. Neljä kuukautta lähes paikallaan, samassa kaupungissa. Olemme tehneet ja nähneet, ihan mielettömästi, toisaalta taas emme yhtään mitään. Tutustuneet uusiin ihmisiin, saaneet vieraita Suomesta. Tuntuu kuin olisin ollut täällä viikon tai kaksi. Toisaalta ikuisuuden. Onkohan vaikeaa palata arkeen Suomessa, sitä ajatusta olemme pyöritelleet päässämme viime viikkoina.

Olen ollut nyt noin neljä viikkoa avaamatta blogia. Se tuntuu vähältä, mutta samalla kirjoitustaito tuntuu taas kadonneen. Tekee hyvää pitää taukoa kun juttu ei tunnu luistavan, toisaalta aloittaminen on niin vaikeaa, että ei kannattaisi. Aloitan siis pehmeästi.

Olisi kai helpompi lopettaa, kun blogiarkisto rajoittuu tältä vuodelta vain hassuun muutamaan, mutta en minä enää osaa, olen kirjoittanut niin kauan. Koitan lohduttautua sillä, että elämässä tulee kausia. Nyt on sellainen, että luovuus on ollut tauolla. Se palaa usein, kun palaan kotiin. Nurinkurista, mutta näin se tuntuu olevan. Aina haaveissani kuvittelen, miten minä reissussa kirjoitan ja luon, mutta pettymyksekseni pääni toimii paremmin Suomessa.

Me olemme lähdössä ylihuomenna, vaihtamassa maata, kaupunkia, valuuttaa ja kieltä. Se tuntuu näin neljän kuukauden jälkeen sekä jännittävältä että pelottavalta. Olisi ehkä mukavampaa viettää loppuaika täällä, vielä viimeinen kuukausi Kambodzassa. Mutta on olo, että on aika lähteä. Menemme siis Thaimaahan, katsomaan mitä sillä olisi tarjota. Määränpäätä emme vielä tarkalleen tiedä, mutta suunta on pohjoiseen.

Toisaalta on helpompi lähteä jo nyt. Tuntuisi niin karulta vaihtaa Kambodzan lämpö, toinen kotinsa, suoraan Suomen kevääseen. Vaikka toisaalta odotan sitäkin innolla. Ja sitä mitä keväällä on tarjota. Sen voin jo kertoa, että taisimme löytää itsellemme uuden kodin. Sitten kun vielä nappaisi työpaikan kanssa, niin voisi heittää stressin kotiin paluusta romukoppaan.

UUSI LEIMA PASSISSA

Olen tullut siihen lopputulokseen, että Vietnam ei pidä minusta. Ei, vaikka kuinka olen ollut sinne innoissani menossa. Tällä viikolla jo toistamiseen tässä tämän vuoden puolella, mutta taas lensi kapulaa rattaiden väliin.

Ensimmäisellä kerralla ei tullut kylläkään kapulaa, vaan maailmankaikkeus heitti eteemme tyhjän vuokrakämpän, jollaisen perään olimme vienosti jo kyselleet. Niin vaihtui bussiliput viisumin pidennykseen ja vaikka silloin vähän mietitytti, niin nyt olen iloinen päätöksestä. Kulunut kuukausi on tuntunut enemmänkin siltä, kuin asuisimme Kambodzassa, emme niinkään reissaisi. Ja se se vasta kutkuttava tunne onkin.

Kuukauden viisumin pidennys kuitenkin loppui ja päätettiin lähteä uudestaan kohti Vietnamia, viikoksi tai kahdeksi ja palata sitten takaisin Kampotiin ja asuntoomme. Tällä kertaa päästiin sentään bussiin asti. Kyyti kesti yhteensä neljä tuntia ja se vei meitä noin kolme kilometriä pois päin Kampotista. Juu, kolme kilometriä.

Sitten hyytyi bussi. Tai oikeastaan se hyytyi jo kolmesti aikaisemminkin ja me matkustajat värjöttelimme tien poskessa auringon paahtaessa niskaan. Loppujen lopuksi olisimme lähteneet korvaavalla kyydillä kohti rajaa samoihin aikoihin, kuin meidän olisi pitänyt olla perillä. Emme olisi edes ehtineet lautalle, jonka olimme varanneet mennäksemme Vietnamin suurimmalle saarelle, Phu Quocille. Se kun oli nimittäin jo perillä noihin aikoihin.

Siinä nestehukan ja vitutuksen välimaastossa se ajatus sitten tuli: maailmankaikkeus ei nyt selvästikkään halua meidän menevän. Eikä me sitten menty. Saatiin onneksemme rahat takaisin epäonnisesta bussiyrityksestä ja väännettiin vielä itsellemme kyyti takaisin. Vaikka olisi sen kolme kilometriä varmaan kävellytkin.

Siksi siis, täällä me olemme edelleen, Kampotissa. Lainasimme norjalaiselta kaveriltamme kunnollisen moottoripyörän, hurutimme rajalle pelottavan nopeasti ja minä tyttö kävin tekemässä elämäni ensimmäisen visarunin. Kuukauden uusi leima tuntuu hyvältä.

Päätettiin, että kyllä me sinne Vietnamiin vielä matkaamme, mutta emme ilmeisesti vielä. Jokin merkitys on oltava sillä, ettei se tunnu millään onnistuvan. Sen sijaan keskitymme nauttimaan elämästä täällä, tässä ja nyt. Alku on ollut jo hyvä. Sen pohjalta uskallan povata, että koko tuleva kuukausi on mainio. Ehkä meidän vuosi alkoikin vasta kiinalaisen ajanlaskun mukaan. Tammikuuta meinaan, sitä ja sen sairastelun ja sähellyksen täyteisiä viikkoja, ei tule ikävä.

MUUTTUVIA TEKIJÖITÄ

Hieman venähti tämä ennen joulua mainitsemani loistokas paluu bloggaamisen pariin. Tuli hieman muuttuvia tekijöitä, nimittäin. Ensinnäkin se luonnollisin, eli viisi päivää ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Teki muuten hyvää. Sitten päättivät serkku ja serkun poikaystävä jäädä seuraksi vielä muutamaksi yöksi, joten sitten otettiin yhteisistä hetkistä kaikki ilo irti.

Ennen uutta vuotta erosivat polut. Toinen seurue jatkoi matkaansa rajan yli Thaimaan puolelle, meidän oli määrä varata bussiliput toiselle rajalle, Vietnamiin. Siinä majoitusta kytätessä yhtäkkiä kuultiinkin, että läheltä oli juuri vapautunut vuokrakämppä. Sellainen, jonka perään oltiin vähän jo udeltu.

Vaihtui Phu Quocin hiekkarannat sitten lennosta. Pidennettiin meikälikan viisumia ja vuokrattiin oma asunto. Sellainen aika suloinen, vaikka itse sanonkin. On oma pieni kuisti ruokapöydällä ja kuistin syrjässä pieni keittiö. Sellainen, jossa voi hyvin pyöräyttää aamiaispuurot tai haudutella inkivääriteetä. ei sen kummempaa. Ja sitten on yksi iso huone, jossa on ihan yhtä iso sänky. Hyvä nukkua, vaikka onkin niin kova, että alaselkää kivistää välillä aamuisin. Huoneen kyljessä on oma vessa, lämpimällä suihkulla. Aika luksuksesta siis puhutaan, näin kuukauden bungalowissa asumisen jälkeen.

Vähän häiritse keskittymistä, kun piti muuttaa ja sitten koluta toreja tinkaamassa. Tiskiaineen, hyttyssavujen ja lusikoiden ostaminen on yllättävän hankalaa, kun ei ole harmaintakaan aavistusta mistä niitä etsisi tai mitä niiden kuuluisi maksaa. Vähän hemmottelinikin itseäni ja ostin käytettyjä astioita, niin kauniita, että joudun ne kyllä raahaamaan kotiinkin. Ei poikaystävän mielestä mikään maailman parhain idea, emmehän edes tiedä miten kauan aiomme Kampotissa asua ja mitä reittejä vielä himaan palaamme, mutta ei kai pari lautasta niin kamalasti kamgaskassin pohjalla paina.

Muuttohälinän keskellä juhlittiin vaihtuvaa vuotta muutaman mojiton voimalla, kärsittiin pikkuinen krapula ja aloitettiin sitten vasta toisena päivänä vähän paremmalla jalalla. Turvotin aamupuuron riisimaitoon, pilkoin päälle muutamia peukalon kokoisia makeita banaaneja. Tein lempeän aamujoogan ja otin kylmän suihkun. Yhtään lupausta en tehnyt, nautin vain siitä, että uusi vuosi tuli ja pyyhki vanhan pois mennessään.

Sitten iski aivan järkyttävän kamala vatsatauti ja pilasi mun hyvin alkaneen zen-tilani mennessään. En tiedä mitä söin tai jätin syömättä, mutta kipeäksi tulin. Heräsin aamuyöllä kireäksi turvonneeseen vatsakumpuun ja sekavaan oloon. Hetkeä myöhemmin syleilinkin jo vessanpyttyä. Yhden yön juoksin sitten vessassa, seuraavan päivän nukuin ja hikoilin. Kuume nousi niin korkeaksi, että tuntui kun jäsenet olisivat olleet tulessa. Niitä hetkiä reissussa, kun tuntuu ihan ookoolta vähän itkustaa ja kaivata kotiin.

Nyt on tauti pikku hiljaa selätetty ja on pakko mainita, että ei tule ihan kamalasti kaivattua. Bloggaamista sen sijaan on ikävä ja nyt, täällä uudessa hiljaisessa poterossa, on siihen aika mainio mahdollisuus. Nettiyhteys pelaa moitteetta ja aamurauhaakin koettelee lähinnä Jeren kuorsaus ja naapurin lapsen säännölliset kiukkukohtaukset. Siispä hetki aamulla ennen kahvia olkoon taas pyhitetty läppärille.