Raukeaa huomenta uuden kodin seinien sisältä. Eilinen oli aika menestys, vaikka nyt kaikki se rappusissa ravaaminen hieman hapottaakin. Oltiin henkisesti varauduttu siihen, että kaikki menisi tutun kaavan mukaan aivan päin honkia, joten maailmankaikkeus kai armahti ja kaikki sujui kuin unelma. Jokaikinen huonekalu ja laatikko saatiin raahatuksia ja huonekalut löysivät paikkansa kuin itsestään. (Tästä valtava kiitos ja lämmin halaus isosiskolle, isosiskon poikaystävälle ja yhdelle urhealle ystävälle.) Vaikka laatikoita, tyhjiä ja täysiä, on vielä joka nurkassa, jollain hassulla tavalla tää tuntuu nyt jo kodilta.

Makoilin äsken vilpoisella lautalattialla ja tuijottelin kattoa. Pidän siitäkin. Ja erityisesti siitä, miten tuo ulkona loimottava aurinko saa sen jokaisen virheen näkyviin. Hieman saatoin myös hihitellä tuolle meidän uudelle lampulle. Se on se, johon viittasin muutama teksti takaperin. Mulla oli teininä huoneessani monta vuotta putkeen riisipaperilamppu ja luulin, etten enää ikinä haluaisi sellaista. Saan jotenkin erityisen helposti yliannostuksia asioista, joista olen ennen pitänyt.

Mutta tänne nuo pallukat sopivat. Kolmemetrinen huonekorkeus vaati kaverikseen jotain valtavaa, mutta kevyttä ja minä kaipasin valonlähdettä, joka kirkastaa näitä tuskallisen pimeitä talvikuukausia. Eikä erityisemmin haitannut myöskään se, että satuttiin bongaamaan tuo kolmejohtoinen lampunkupu Ikean löytöpisteeltä kahdella eurolla. Varjostimineen lampulle tuli siis hintaa neljätoista euroa. Ihan hyvä diili minun mielestäni.

Nyt hörppäisen kahvini loppuun ja avaan seuraavan banaanilaatikon.
Kyllä nämä tavarat vielä paikoilleen saadaan.