Kotimme on juuri nyt pienoisessa kaaoksessa ja saan syyttää siitä vain ja ainoastaan itseäni.
Olohuoneen matolla, sillä samaisella, jossa istutaan enemmän kuin vieressä nököttävällä sohvalla, on pino vaatteita, jotka olen siihen puolihuolimattomasti viskaissut. Sellaisia, joita ei voi Suomessa käyttää vielä useaan kuukauteen. Ne ovat liian ohuita, liian hulmuavia ja huolettomia.
Vieressä kosmetiikkaa, jonka testaamista odotan jo innolla, sillä olen vakaasti päättänyt, että oikeanlainen seerumi ja kasvovesi haihduttavat talven aiheuttaman väsymyksen kasvoiltani, kunhan säntillisesti toteutan missiotani.
Sekalaisen tavarakomeuden, joka pitää sisällään niin kosteuspyyhkeitä kuin tuliaissuklaata, kruununa on uudenkarhea passi, jonka hankin tänä syksynä. Todistin hankinnan lomassa jälleen kerran sen, että ihminen ei yksinkertaisesti voi näyttää hyvältä, tai edes itseltään, katsoessaan vakavasti kameraan. Ainakaan, jos on tehnyt sitä ennen yhdeksän tunnin kuvauskeikan.
Vanha passini on täynnä leimoja ja muistoja. Sen sivuilta löytyy yksitoista Kambodzan viisumia sekä 49 leimaa, saatu ties miltä raja-asemalta ympäri Kaakkois-Aasiaa. Aika monen monta passintarkastusta olen saanut mahdutettua vajaaseen viiteen vuoteen.
Uudesta passista löytyy vasta yksi viisumi, jonka se ansaitsi sivuilleen tämän syksyiseltä Vietnamin reissulta. Perjantaina sinne lyödään passin toinen ja samalla elämäni kahdestoista viisumi, jonka anon Kambodzaan.
Ehkä hieman kliseisesti totean, että olisi taas aika lähteä.
En tiedä osaisinko enää viettää kokonaista talvea Suomessa. En ole tehnyt sitä enää moneen vuoteen. Leikittelen silloin tällöin ajatuksella, mutta lopulta huomaan, miten syksyn synkkyys vie arjesta ilon ja ajatus vie jatkuvasti Kaakkois-Aasian lämpöön. Synkeän harmaan marraskuun jälkeen en keksi juuri mitään ilahduttavampaa kuin aurinko, joka paistaa säntillisesti kaksitoista tuntia päivässä.
Muistan työnhaun aloitettuani miettiväni, että jospa jossain olisi sellainen työ, joka mahdollistaisi myös etätyöskentelyn. En jotenkin ajatellut sitä todellisuudessa löytäväni, ainakaan kovin perinteiseltä työrintamalta. Mutta toive toteutui kuin varkain kun sanoin sen ääneen. Siispä lähden jo toista talvea Aasian lämpöön tietokone kainalossa, etätyöläisenä, en lomalaisena.
Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan mahdollisuuden tehdä työni, josta nautin kovasti, että samalla toteuttaa reissuminäni kaukokaipuuta. En enää ihan niin pitkinä pätkinä kuin aikaisemmin, mutta tämäkin viiden viikon etätyöskentely aurinkoisessa Kambodzassa tuntuu juuri nyt aivan täydelliseltä.
Lentoni lähtee ylihuomenna. Sitä ennen pitäisi vielä pakata, pestä pyykkiä, käydä työterveyslääkärissä, istua muutamassa palaverissa, nähdä ystäviä ja saattaa valmiiksi koko maailma, niin kuin tapana aina on, ennen kuin poistuu kodistaan reiluksi kuukaudeksi. En tiedä milloin siitä ihmisestä, jonka reppu oli pakattuna kuukausi ennen lähtöä, on tullut tälläinen vitkuttelija.
Olen ilmeisesti ylettänyt prokrastinaationi jopa lempiasiaani matkustamiseen – aikamoista.
