Palasin kaksi viikkoa sitten kesälomalta. Vietimme vajaan kuukauden Vietnamin lämmössä, tutustuen uuteen maahan, kulttuuriin ja erityisesti ruokaan. Oli mukavaa, itseasiassa niin mukavaa, etten edes kirjoittanut, vaikka olin niin hieman etukäteen mielessäni maalaillut.
Loma keskellä syksyä tuntui luksukselta. Oli täydellistä venyttää lämmintä kesää vielä kuukauden verran ja vaihtaa vielä hetkeksi päälle hiipineet neulepaidat sandaaleihin. Tulin kotiin juuri sinä maagisena päivänä, kun oli hieman pakkasta, aurinkoa ja kirkas, jumalaisen sininen taivas. Istuin bussissa lentokentältä kohti kotia ja katselin ympärillä loistavaa ruskaa haltioituneena. Muistan miettineeni, että jestas miten ihanaa, onneksi tulin kotiin. En ole ihan varma, olenko nähnyt taivasta sen jälkeen. Kaamos on alkanut vyörymään päälle toden teolla ja ruusuinen ajatus Suomen syksystä on alkanut karisemaan samaa tahtia pimenevän päivän kanssa.
Kaamosajan huomaa jostain syystä aina vasta silloin, kun se on vyörynyt jo toden teolla päälle. Aurinko nousee silloin, kun pyöräilee pipo päässä töihin ja laskee parhaassa tapauksessa jo silloin, kun tuijotat sitä vielä työpöydän äärestä ikkunan läpi. Vettä sataa niin paljon, että huomaa kyseenalaistavansa sen loistavan ajatuksen ostaa syystakiksi villakangastakki, jota ei hentone kastella turhaan.
Väsyttää ihan kamalasti. Väsyttää vaikka ottaisi rennosti, kävisi happirikkailla kävelyillä illan suussa ja nukkuisi sitten makoisasti kahden peiton alla, villasukat jalassa. Unien pituudesta välittämättä, aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle koisimaan. Väsymyksen ja kiireisten päivien jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tulee sellainen omituinen fiilis, että näinkö se elämä kulkee rataansa ja itse sitä katselee vähän väsähtäneenä vierestä. Mutta eihän se niin todellisuudessa ole. Se on vain kaamosaika, joka saa mielen matalaksi.
Pyhitin tämän sateisen ja harmaan viikonlopun kaamoksen torjujaisille, jotta seuraava viikko olisi astetta lempeämpi. Olen…
…kiskaissut toppatakin niskaan ja kävellyt sumuisessa tihkusateessa välittämättä siitä, että kävelyn lopuksi olen aivan litimärkä.
…siivonnut kodin putipuhtaaksi, sytytellyt kynttilöitä ja kuunnellut tunnelmallista musiikkia.
…keittänyt vähän liikaa kahvia ja juonut sen ihan rauhassa, katsellen ikkunasta säätilaa, joka vaihtelee sateesta rakeisiin ja taas takaisin.
…nähnyt ystäviäni, juonut viiniä ja nauranut silmät sikkurassa.
…katsellut romanttista draamaa ja itkenyt sitten ihan vähän, koska olen oikeasti aika pehmo.
…pelannut Trivial pursuitia, voittanut ja viettänyt voitontanssin jälkeen loppuillan sohvalla ystävien kanssa katsellen televisiota.
…nauttinut omasta seurastani ja ikävöinyt hippaisen (sillai hyvällä tavalla) poikaystävääni, jonka reissu jatkui vielä minun lähdettyäni.
Olo on jo paljon parempi, levännyt ja positiivinen. Tai ainakin positiivisempi. Tekee jotenkin hyvää pysähtyä, vähän tutkiskella oloaan ja sitten tajuta, että hei, tää on nyt vaan väliaikaista. En tykkää jäädä vellomaan enkä ylipäänsä suosittele sitä kenellekkään. En kaamosaikaan, enkä muutenkaan. Mutta kyllä minäkin silti huomaan tällä hetkellä toivovani, että syksy kääntyisi jo ensilumen kautta talveen. Haluaisin elämääni ripauksen aurinkoa ja luonnonvaloa. Jos ei ole liikaa pyydetty.
Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella sujuu kaamosaika? Piece of cake vai jäätävän kamalaa?
