Kaamoksen torjujaiset

 

Palasin kaksi viikkoa sitten kesälomalta. Vietimme vajaan kuukauden Vietnamin lämmössä, tutustuen uuteen maahan, kulttuuriin ja erityisesti ruokaan. Oli mukavaa, itseasiassa niin mukavaa, etten edes kirjoittanut, vaikka olin niin hieman etukäteen mielessäni maalaillut. 

Loma keskellä syksyä tuntui luksukselta. Oli täydellistä venyttää lämmintä kesää vielä kuukauden verran ja vaihtaa vielä hetkeksi päälle hiipineet neulepaidat sandaaleihin. Tulin kotiin juuri sinä maagisena päivänä, kun oli hieman pakkasta, aurinkoa ja kirkas, jumalaisen sininen taivas. Istuin bussissa lentokentältä kohti kotia ja katselin ympärillä loistavaa ruskaa haltioituneena. Muistan miettineeni, että jestas miten ihanaa, onneksi tulin kotiin. En ole ihan varma, olenko nähnyt taivasta sen jälkeen. Kaamos on alkanut vyörymään päälle toden teolla ja ruusuinen ajatus Suomen syksystä on alkanut karisemaan samaa tahtia pimenevän päivän kanssa. 

 

 

Kaamosajan huomaa jostain syystä aina vasta silloin, kun se on vyörynyt jo toden teolla päälle. Aurinko nousee silloin, kun pyöräilee pipo päässä töihin ja laskee parhaassa tapauksessa jo silloin, kun tuijotat sitä vielä työpöydän äärestä ikkunan läpi. Vettä sataa niin paljon, että huomaa kyseenalaistavansa sen loistavan ajatuksen ostaa syystakiksi villakangastakki, jota ei hentone kastella turhaan. 

Väsyttää ihan kamalasti. Väsyttää vaikka ottaisi rennosti, kävisi happirikkailla kävelyillä illan suussa ja nukkuisi sitten makoisasti kahden peiton alla, villasukat jalassa. Unien pituudesta välittämättä, aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle koisimaan. Väsymyksen ja kiireisten päivien jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tulee sellainen omituinen fiilis, että näinkö se elämä kulkee rataansa ja itse sitä katselee vähän väsähtäneenä vierestä. Mutta eihän se niin todellisuudessa ole. Se on vain kaamosaika, joka saa mielen matalaksi. 

 

 

Pyhitin tämän sateisen ja harmaan viikonlopun kaamoksen torjujaisille, jotta seuraava viikko olisi astetta lempeämpi. Olen…

…kiskaissut toppatakin niskaan ja kävellyt sumuisessa tihkusateessa välittämättä siitä, että kävelyn lopuksi olen aivan litimärkä.

…siivonnut kodin putipuhtaaksi, sytytellyt kynttilöitä ja kuunnellut tunnelmallista musiikkia.

…keittänyt vähän liikaa kahvia ja juonut sen ihan rauhassa, katsellen ikkunasta säätilaa, joka vaihtelee sateesta rakeisiin ja taas takaisin. 

…nähnyt ystäviäni, juonut viiniä ja nauranut silmät sikkurassa.

…katsellut romanttista draamaa ja itkenyt sitten ihan vähän, koska olen oikeasti aika pehmo. 

…pelannut Trivial pursuitia, voittanut ja viettänyt voitontanssin jälkeen loppuillan sohvalla ystävien kanssa katsellen televisiota. 

…nauttinut omasta seurastani ja ikävöinyt hippaisen (sillai hyvällä tavalla) poikaystävääni, jonka reissu jatkui vielä minun lähdettyäni. 

 

 

Olo on jo paljon parempi, levännyt ja positiivinen. Tai ainakin positiivisempi. Tekee jotenkin hyvää pysähtyä, vähän tutkiskella oloaan ja sitten tajuta, että hei, tää on nyt vaan väliaikaista. En tykkää jäädä vellomaan enkä ylipäänsä suosittele sitä kenellekkään. En kaamosaikaan, enkä muutenkaan. Mutta kyllä minäkin silti huomaan tällä hetkellä toivovani, että syksy kääntyisi jo ensilumen kautta talveen. Haluaisin elämääni ripauksen aurinkoa ja luonnonvaloa. Jos ei ole liikaa pyydetty. 

 

Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella sujuu kaamosaika? Piece of cake vai jäätävän kamalaa?

 

Takataskussa lentoliput

 

Kiivaasti hakkaava syke, väkisin ulos pulppuava kikatus ja kestohymy. Vähintään tusina perhosta vatsassa lepattamassa. 

Saan tämän tunteen kehooni hyvin harvasta asiasta, mutta vahviten siitä hetkestä, kun olen juuri ostanut lentoliput. Se vapauden tunne, joka virtaa suonissa, on korvaamaton. Jos voisin, niin purkittaisin sitä hieman pahojen päivien varalle.

Tilanne menee jotakuinkin näin: Lentolippujen ostamisen hetkellä hikoilen ja jännitän – mitä jos nämä liput tästä menevät tai mikä tahansa muu asia maailmassa nitkahtaa juuri nyt pois paikoiltaan. Tätä vaihetta on myös usein seurannut kiivas hakukoneiden rämppääminen, kun olen etsinyt just ne lennot, joilla tulen tällä kertaa lentämään. Stressaavaa, myönnän, mutta kuuluu asiaan.

Kun lentoliput sitten tuskanhien ja käsien tärinän jälkeen kilahtavat sähköpostiin, alkaa euforia. Kikatan ja pompin, käyttäydyn kuin pikkulapsi eli itselleni suhteellisen epätyypillisesti. Vaikeasti selitettävä tunne, ehkä se on onni?

 

 

Tämä tunne ryöppysi hallitsemattomana ulos jälleen viime sunnuntaina. Ehkä jo arvasittekin (vähintään otsikosta), että kesäloman lentoliput on varattu.Ja vaikka kuinka käsi sydämelläni myönnän rakastavani työtäni, niin ai että tulee loma tarpeeseen.

Ajattelin viettää sellaisen loman, jona läppäri jää kotiin ja ainoa stressinaihe on se, missä muodossa aion nuudelini syödä seuraavalla aterialla. Sillä Kaakkois-Aasiaanhan me taas suunnataan, tuskin sitä olisi edes tarvinnut sanoa. 

 

Tällä kertaa kohde on kuitenkin uusi – Vietnam. 

Joku ehkä muistaakin surullisen kuuloisen yritelmämme päästä Kambodzasta maitse Vietnamiin ja luovutuksen, kun alla olleet bussit hajosivat viidettä kertaa matkan aikana? Minä ainakin muistan, vaikka olenkin jo tehnyt asiasta sovinnon maailmankaikkeuden kanssa. Kun maitse ei päässyt, menemme sitten lentäen. 

Olen viettänyt viisi talvea Kambodzassa, kaupungissa, josta kulkee Vietnamin rajalle noin tunnin. Olen itse asiassa käynytkin Vietnamissa useamman kerran. Tarkalleen ottaen leimaamassa passiini rajalla ja kääntynyt takaisin. Mutta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti menen sinne. Ja ai että miten jännittää ja kutkuttaa ja tuntuu hyvältä.

Matkamme alkaa niinkin pian kuin kahden viikon kuluttua – kauaa eivät siis kerkeä liput taskussa polttelemaan. Odottaminen, pakkaaminen ja matkareitin suunnittelu toki on jo aloitettu. Vaikka myönnettäköön, männävuosiin verrattuna olen nykyään ihan todella lepsu reissumimmi, joka juuri ja juuri tsekkaa sen, että kuinka kauas joutuu aamulla varaamaltaan huoneelta kävelemään, jotta saisi kahvia. 

Siispä ulkoistan asian teille: Olisiko heittää vinkkejä siitä, mitä ehdottomasti kannattaa Vietnamissa kokea? 

 

Päätöksenteon vaikeus & Marimekko Karla -laukku

 

Olen normaalisti hyvä tekemään päätöksiä. Luotan intuitioon, fiilikseen, ensituntumaan. Pystyn tekemään päätöksen hyvin monesta asiasta ihan sadasosa sekunnissa. Isompia, esimerkiksi tulevaisuuteen liittyviä päätöksiä saatan miettiä hetken, mutta yleensä vain siksi, että se koskettaa myös jotakuta muuta. Teen miljoonia pieniä päätöksiä töissä joka päivä. Jos näen jotain mistä en pidä, sanon sen. Jos joku sanavalinta särähtää korvaani, vaihdan sen. 

Toisaalta, olen aivan jumalaton jahkaili. Jahkailen silloin, kun päätöksentekoa voi pitkittää tai kun minulla on aivan liikaa vaihtoehtoja. Jahkailen asioissa, joilla ei oikeastaan ole yhtään mitään merkitystä. Saatan ahdistua ruokalistasta, jossa on liikaa vaihtoehtoja. Päädyn aina tilaamaan jotain aivan älytöntä, mistä en edes pidä. Ahdistun sovituskopissa, kun mietin, että kumman värinen kauluspaita on parempi. Aika usein teen väärän päätöksen. Ja voi jeesus miten ahdistun tilanteessa, kun joku pyytää minua päättämään että mitä tehdään illalla.

 

 

Pohdin tämän kuvissa näkyvän Marimekon Karla-laukun ostamista ikuisuuden. Niin pienen ikuisuuden, että kun sen vihdoin ostin, en voinut olla miettimättä, että miksi en ole omistanut tätä jo kahta vuotta. Päätöksentekoa pohjustin tutustumalla, sovittelemalla ja miettimällä, että kyllästynköhän laukun muotoiluun. No en kyllästynyt tässä kahdessa vuodessakaan, jonka käytin pohtimiseen, joten tuskin kyllästyn ihan heti näin käytössäkään.

Laukussa tiivistyi hienosti se päätöksenteon vaikeus, johon satunnaisesti omalla kohdallani havahdun. Jahkailulle ja päätöksen eon pitkittämiselle ei ole syytä, mutta koska minulla on mahdollisuus pitkittää, teen sen. Mieletöntä miten hölmö voi pieni ihminen olla.  

 

 

Varmaan sanomattakin selvää, että pitkän pohdinnan jälkeen ostettu Karla on ollut joka pennin arvoinen. Se on keikkunut mukanani ostopäivästä lähtien lähes jokaisena päivänä. Arkisin sen seurana on Marimekon Lolly -reppu, jossa kulkee läppäri ja eväsrasiani. Vapaalla sen seurana on milloin mikäkin kangaskassi, jossa kuljetan satunnaisia neulepaitoja tai kauppaostoksia.

Olen yhdellä sanalla sanottuna: tyyyyyyy-ty-väi-nen. Jos joku muu vielä pähkäilee oman Karlansa ostamista, niin vakuutan sinut viiden kohdan listalla, joka vapauttaa sinut päätöksenteon vaikeudesta. 

 

 

Kokemuksia Marimekko Karla -laukusta

 

  • Karla laukun nahka on ihanan pehmoinen ja joustava, eikä siinä muutaman kuukauden päivittäisen käytön jälkeen näy vielä mitään kulumaa tai naarmuja
  • Laukku nielee sisäänsä yllättävän paljon tavaraa, oikeastaan kaiken mitä olen sinne halunnut mahduttaa
  • En ole vielä pukeutunut yhteenkään sellaiseen asuun, johon Karla -laukku ei sopisi
  • Hihna on minusta/minulle juuri sopivan mittainen
  • Viimeistykset ja laukun yksityiskohdat ovat laadukkaat ja ihanan simppelit

 

Ta-daa! Voit lopettaa pähkäilysi ja kotiuttaa oman pikku Karlasi, jotta voimme yhdessä soluttautua Helsingin kantakaupunkiin, jossa noin joka toinen kantaa tätä samaa, unelmanpehmeää nahkaveskaa. Niin paitsi että…montakohan väriä näistä olikaan tällä hetkellä saatavilla?