Päätöksenteon vaikeus & Marimekko Karla -laukku

 

Olen normaalisti hyvä tekemään päätöksiä. Luotan intuitioon, fiilikseen, ensituntumaan. Pystyn tekemään päätöksen hyvin monesta asiasta ihan sadasosa sekunnissa. Isompia, esimerkiksi tulevaisuuteen liittyviä päätöksiä saatan miettiä hetken, mutta yleensä vain siksi, että se koskettaa myös jotakuta muuta. Teen miljoonia pieniä päätöksiä töissä joka päivä. Jos näen jotain mistä en pidä, sanon sen. Jos joku sanavalinta särähtää korvaani, vaihdan sen. 

Toisaalta, olen aivan jumalaton jahkaili. Jahkailen silloin, kun päätöksentekoa voi pitkittää tai kun minulla on aivan liikaa vaihtoehtoja. Jahkailen asioissa, joilla ei oikeastaan ole yhtään mitään merkitystä. Saatan ahdistua ruokalistasta, jossa on liikaa vaihtoehtoja. Päädyn aina tilaamaan jotain aivan älytöntä, mistä en edes pidä. Ahdistun sovituskopissa, kun mietin, että kumman värinen kauluspaita on parempi. Aika usein teen väärän päätöksen. Ja voi jeesus miten ahdistun tilanteessa, kun joku pyytää minua päättämään että mitä tehdään illalla.

 

 

Pohdin tämän kuvissa näkyvän Marimekon Karla-laukun ostamista ikuisuuden. Niin pienen ikuisuuden, että kun sen vihdoin ostin, en voinut olla miettimättä, että miksi en ole omistanut tätä jo kahta vuotta. Päätöksentekoa pohjustin tutustumalla, sovittelemalla ja miettimällä, että kyllästynköhän laukun muotoiluun. No en kyllästynyt tässä kahdessa vuodessakaan, jonka käytin pohtimiseen, joten tuskin kyllästyn ihan heti näin käytössäkään.

Laukussa tiivistyi hienosti se päätöksenteon vaikeus, johon satunnaisesti omalla kohdallani havahdun. Jahkailulle ja päätöksen eon pitkittämiselle ei ole syytä, mutta koska minulla on mahdollisuus pitkittää, teen sen. Mieletöntä miten hölmö voi pieni ihminen olla.  

 

 

Varmaan sanomattakin selvää, että pitkän pohdinnan jälkeen ostettu Karla on ollut joka pennin arvoinen. Se on keikkunut mukanani ostopäivästä lähtien lähes jokaisena päivänä. Arkisin sen seurana on Marimekon Lolly -reppu, jossa kulkee läppäri ja eväsrasiani. Vapaalla sen seurana on milloin mikäkin kangaskassi, jossa kuljetan satunnaisia neulepaitoja tai kauppaostoksia.

Olen yhdellä sanalla sanottuna: tyyyyyyy-ty-väi-nen. Jos joku muu vielä pähkäilee oman Karlansa ostamista, niin vakuutan sinut viiden kohdan listalla, joka vapauttaa sinut päätöksenteon vaikeudesta. 

 

 

Kokemuksia Marimekko Karla -laukusta

 

  • Karla laukun nahka on ihanan pehmoinen ja joustava, eikä siinä muutaman kuukauden päivittäisen käytön jälkeen näy vielä mitään kulumaa tai naarmuja
  • Laukku nielee sisäänsä yllättävän paljon tavaraa, oikeastaan kaiken mitä olen sinne halunnut mahduttaa
  • En ole vielä pukeutunut yhteenkään sellaiseen asuun, johon Karla -laukku ei sopisi
  • Hihna on minusta/minulle juuri sopivan mittainen
  • Viimeistykset ja laukun yksityiskohdat ovat laadukkaat ja ihanan simppelit

 

Ta-daa! Voit lopettaa pähkäilysi ja kotiuttaa oman pikku Karlasi, jotta voimme yhdessä soluttautua Helsingin kantakaupunkiin, jossa noin joka toinen kantaa tätä samaa, unelmanpehmeää nahkaveskaa. Niin paitsi että…montakohan väriä näistä olikaan tällä hetkellä saatavilla? 

 

Viittä vaille kolmekymmentä

 

Huomaan tulleeni vanhaksi. En nyt ihan kamalan vanhaksi, mutta kuitenkin huomattavasti vanhemmaksi kuin aikaisemmin. Kolmekymppisyys alkaa kolkuttelemaan vasta muutaman vuoden päästä, mutta jostain syystä merkit ovat ilmassa jo nyt. 

Listasin ne teillekkin, nimittäin merkit, joista tunnistat vanhuuden vihdoin saapuneen. Ja huomauttaisin, että kun ne tulee tällälailla kakskytseitsemänvuotiaan suusta, niin en ottaisi kovin vakavasti vaikka vakavastiotettava tahtoisin toki ollakkin. 

Kun näkökyky pettää

Huomasin ensimmäiset merkit talvella. Pää särki niin pirusti ja jatkuvalla syötöllä. Koinpa ensimmäiset migreeniputketkin pitkään aikaan. Asia helpotti silmälaseilla. Siis sil-mä-la-seil-la. Ei sillä, olin jo ennestäänkin totaalisen sokea, nyt vain tarvitsin yhden -0.15 lisää. Kuulostaa vähältä, mutta tuntuu hedarilta. Marssiminen silmälääkäriin ja poistuminen -6 -vahvuuksilla olevien rillien kanssa auttoi. Opettelin samaan syssyyn pitämään silmälaseja ihan arkisessa elämässä, siis muutoinkin kuin kotisohvalla köllötellen. Kommentit olivat luokkaa: ”siis onko sulla lasit?”, ”näytätpä jotenkin, erilaiselta” ja ”varastitko noi kekkoselta?”. Jäi kokeilu aika lyhyeen ja nykyisin käytän taas sujuvasti piilolinssejä päivittäin. 

 

 

Kun käyt säännöllisesti hoidattamassa kauneuttasi

Olen luullut että olen kauneudenhoidossani omatoiminen, mutta ehei. Olen viimeisen muutaman kuukauden aikana geelilakannut sekä sormeni että varpaani, kestotaivuttanut ripseni, värjännyt sekä ripseni että kulmakarvani ja sokeroinut kehostani about kaiken muun paitsi nuo edellämainitut, jotka kävin vartavasten värjäämässä. Kuulostaa hurjalta pynttäämiseltä, mutta ei eroa kyllä ketään huomaa. Paitsi minä tietysti. Olen ulkoistanut oman kauneudenhoitoni kolmannelle osapuolelle, jotta voin rauhassa laiskotella ja ihastella geelilakattuja kynsiäni ja sileitä sääriäni tekemättä niiden eteen yhtään mitään.

 

 

Kun iltaruutineistasi tulee enemmänkin rituaali

Kauas on kaikonneet ajat, jolloin iltapuhteiksi riitti hampaiden pesu ja pisu. Iltarutiinista on tullut hullu rituaali, joka pitää sisällään milloin mitäkin. Olenko syönyt liikaa suolaa? Juu olen, joten juon viisi litraa vettä, kupin vihreää teetä ja seison käsilläni, jotta silmäpussit eivät peitä näkökenttää aamulla. Olenko vähän väsähtäneen näköinen? Juu olen, joten läträän naamaani AHA-kuorinnan, kollageenintuotantoa herättelevän seerumin, hyalyronihappoa sisältävän silmänympärysseerumin ja lopuksi kylven öljyssä päästä varpaisiin, ihan vaan varmuudeksi. 

Kun kaupan ihanin vaate on kauluspaita

Iskimme taannoin toukokuussa ystäväni Jennin kanssa kaupoille. Sellaisella mielettömällä mimmi-energialla, jolloin pörssi aukeaa ja missään ei säästellä. Ihan varmasti tiedätte mitä tarkoitan. No, kaiken tämän energian saattelemina ostimme molemmat kauluspaidat. Minä valkoisen (tämän kuvissa näkyvän) ja Jenni mustan. Voitteko kuvitella sitä pettymyksen määrää, kun suuri ristiretkemme päättyi tällaiseen maltilliseen, jopa hieman vaatimattomaan saaliiseen? Valtava. 

Huomaan muutoinkin tietynlaista muutosta vaatekaapissani. Pukeutumisestani on jossain välissä tullut kovin järkevää ja tylsää. Joo-o, tylsää. Talvella, aikana, josta ette toki tiedä mitään, koska blogilakko, pukeuduin noin viitenä päivänä viikossa mustaan pooloneuleeseen. Sellaineen saatanan kalliseen ja hienoon mohair-merinoneuleeseen, mutta silti, pukeuduin siihen lähes joka päivä. Pukeuduin siihen niin paljon, että kollegani Saija pyysi, että voisin siirtää sen talvisäilöön. Kesäkuussa toteutuin pyynnön, mutta on nyt jo vähän ikävä. 

 

Kauluspaita COS | Hame 2ndhand | Lenkkarit Nilson | Aurinkolasit Celine | Verkkokassi H&M |

 

Kun sunnuntaina on kivempi siivota kuin olla krapulassa

Entinen bileprinsessa-minäni järkyttyisi kun tietäisi monestako viinilasillisesta tai after-oluesta olen kieltäytynyt viimeisen vuoden aikana. Kieltäydyn siksi, että sunnuntaisin on minusta paljon kivempaa pestä pyykkiä kuin maata krapulakoomassa sängyn pohjalla. Ei sillä etteikö humala olisi kiva, mutta krapula ei ole. Näin taannoin jossain meemin, jossa kahdenksantoistavuotiaan krapulaan viitattiin iloisella lenkkeily-kuvalla ja kakskytseitsemänvuotiaan krapulaan happiviiksillä. Allekirjoitan tämän mestariteoksen täysin. Ylipäänsä krapula, milloin siitä tuli näin hirveä? Lue edellä oleva Maija Vilkkumaan Mun elämä-biisin tahtiin.

Tosin sovittiin jo ennakkoon ystäväni Lauran kanssa, että tänä viikonloppuna juodaan viiniä. Koska kolme viikkoa on täysin oikea aika viittä vaille kolmekymppiselle selvitä edellisestä illanvietosta. Että ei tässä nyt ihan ikäloppuja vielä olla. 

Kuluvat kuusi kuukautta

 

Mimmi mokoma meni ja toivoi, että jollain tapaa avaisin kulunutta vuotta. Siis näitä menneitä kuutta kuukautta, jotka olen tyytyväisenä ollut hissun kissun ja lähinnä mielikuvissani miettinyt, että jospa sitä kirjoittaisi. Mielikuvissa nimen omaan, en meinaan kirjoittanut. Kuuteen kuukauteen mahtuu aika paljon elämää, mutta kun sitä näin jälkikäteen alkaa miettimään, ei mieleen tunnu nousevan juuri mitään. Kelataan siitäkin huolimatta vähän taaksepäin, tämän vuoden alkuun ja kirjataan ylös kaikki sellainen, joka sen arvoiselta tuntuu.

Vuosi vaihtui seuraavaan Kambodzassa. Jos oikein lasken, niin tämä oli kolmas kerta putkeen, kun katselen ilotulitteiden läikittämää taivasta Kampotin joen varrella. Kävimme syömässä, falafeleja lempikahvilassani, siinä samassa, jossa olen kirjoittanut opinnäytetyöni. Kaupunki oli niin täynnä ihmisiä, että mopolla sen läpi ajaminen tuntui kuin olisi hypännyt huvipuistolaitteeseen. Oli tuttu ja turvallinen olla, siitäkin huolimatta, että en ole istunut yhteenkään huvipuistolaitteeseen yli vuosikymmeneen. 

 

Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä. 

 

Vietin viimeisen viikon lomastani Kuala Lumpurin sykkeessä. Join tuhat ja sata teh tarikia eli maitoteetä, joka on niin naurettavan hyvää, että suosittelen jokaista kokeilemaan jos joku kaunis päivä eksyy Malesiaan. Söin korealaista, kiinalaista, syyrialaista, intialaista ja malesialaista. Siis söin ja paljon. Kuala Lumpurin lämpöisessä sulatusuunissa sulaa ihmisen lisäksi myös monet keittiöt yhdeksi mielenkiintoiseksi sekamelskaksi ja niitä jokaista on pakko päästä maistamaan. Syömisen vastapainoksi uin, aamuin illoin ja kävelin jalkani kipeäksi kaupungin vilkkaita katuja. Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.

 

 

Poikaystävä jäikin, minä palasin kotiin. Oma valintani, joka ei loppujen lopuksi harmittanut kuin silloin harvoin, kun kerkesin työnteolta ikävöidä. Niin poikaystävää kuin Aasiaakin. Vietin ensimmäiset talvikuukaudet Suomessa hurjan pitkään aikaan. Oli jollain tapaa romanttista: pukeutua untuvatakkiin, kuunnella lumen narskuntaa kengissä ja seurata puhelimen sää-appista vuorokauden pituuden lyhenemistä ja sitten taas pitenemistä.

Talven pimeinä ja pitkinä päivinä koukutuin korealaisiin draamoihin, uimahallin höyrysaunaan ja kynsien geelilakkaukseen. Söin ihan liikaa ulkona ja sitten haastoin itseni ravintola-lakkoon, koska kauhistuin laiskuuttani, rahanmenoa ja sitä miten paljon syön ulkona. Kävin ottamassa permanentin kuin kuka tahansa kuusikymppinen ja tein innostavia juttuja duuneissa. Stailasin kuvauksia, suunnittelin kampanjoita ja kirjoitin ihan pirusti. Kun kirjoittaa ja somettaa työkseen juurikin noin paljon, niin vapaa-ajallaan ei muuten jaksa. Tai jos jaksaa, niin otan vinkkejä vastaan, että miten.

 

Housut ja T-paita Uniqlo/ Trenssi Kekäle/ Laukku Marimekko/ Sandaalit Clarks/

 

Maaliskuussa istuin ystäväni Lauran kanssa punavuorelaisessa pienessä kahvilassa, jossa taustalla pulputettiin enemmän Italiaa kuin Suomea ja mietittiin, miten mukava olisi lähteä hetkeksi pois. Ja niin me lähdettiin seuraavalla viikolla, pariisiin neljäksi yöksi. Ja olihan se mukavaa. On vaikea olla olematta mukavaa, jos viettää päivänsä pariisilaisella terassilla juoden espressoa ja syöden creme bruleeta tai vaihtoehtoisesti juo punaviiniä ja syö creme bruleeta.

 

Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa.

 

Kevät alkoi tänä vuonna huhtikuussa, ainakin minulla. Se toi tullessaan pukeutumisinspiraation, valoisat aamut sekä poikaystäväni. Tuntui siltä, kuin yksi sesonki olisi vaihtunut toiseen: muumilaakso herännyt talviunilta ja minä siinä samassa. Keväässä on jotain uskomatonta taikaa, oletteko samaa mieltä, vai alanko höperöitymään ennen kolmeakymmentä ikävuotta? Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa. Sitä huokaisee, lakaisee kodista pölyt ja rakastuu yhtäkkiä elämäänsä uudelleen.

 

 

Kuluvana kuukautena olen viettänyt lähes yhtä paljon aikaa kotona kuin lähipuistojen penkeillä. Suurimman osan ajasta olen istunut varjossa juomassa kahvia, mutta olen myös heittänyt sangria-hiprakassa frisbeetä, kuvannut alppiruusu-puiston jokaisen alppiruusun sekä tuijotellut pilviä ja miettinyt, että miksi olen ala-asteella opetellut kaikki pilvityypit ulkoa, mutta nyt en muista niistä yhtäkään.

Niin, sellaista olen tainnut puuhailla. En oikeastaan ihan hirveästi mitään. Elänyt arkea, välillä sellaista tappavan tylsää ja tasaista, välillä niin jumalattoman kiireistä, että on saanut pitää tukasta (siitä permanentatusta) kaksin käsin kiinni. Olen tehnyt töitä, paljon, ja sitten laiskotellut olan takaa sen vastapainoksi. Huomannut miten paljon rakastan omaa rauhaa ja olemista, ja miten paljon inhoan draamaa ja turhaa häsläystä. Ja sitten taas toisaalta ikävystynyt omassa seurassani ja miettinyt, että olispa edes jotain hyviä juoruja. Olen tästäkin huolimatta jotenkin ällöttävästi aikuistunut, vähän sillai huonollakin tavalla ja ihastunut oravanpyörä-elämään, joka tuntuu juuri tähän rakoon sopivan tylsältä. Ehtii sitä taas hötkyilläkkin toisaalta.