Takataskussa lentoliput

 

Kiivaasti hakkaava syke, väkisin ulos pulppuava kikatus ja kestohymy. Vähintään tusina perhosta vatsassa lepattamassa. 

Saan tämän tunteen kehooni hyvin harvasta asiasta, mutta vahviten siitä hetkestä, kun olen juuri ostanut lentoliput. Se vapauden tunne, joka virtaa suonissa, on korvaamaton. Jos voisin, niin purkittaisin sitä hieman pahojen päivien varalle.

Tilanne menee jotakuinkin näin: Lentolippujen ostamisen hetkellä hikoilen ja jännitän – mitä jos nämä liput tästä menevät tai mikä tahansa muu asia maailmassa nitkahtaa juuri nyt pois paikoiltaan. Tätä vaihetta on myös usein seurannut kiivas hakukoneiden rämppääminen, kun olen etsinyt just ne lennot, joilla tulen tällä kertaa lentämään. Stressaavaa, myönnän, mutta kuuluu asiaan.

Kun lentoliput sitten tuskanhien ja käsien tärinän jälkeen kilahtavat sähköpostiin, alkaa euforia. Kikatan ja pompin, käyttäydyn kuin pikkulapsi eli itselleni suhteellisen epätyypillisesti. Vaikeasti selitettävä tunne, ehkä se on onni?

 

 

Tämä tunne ryöppysi hallitsemattomana ulos jälleen viime sunnuntaina. Ehkä jo arvasittekin (vähintään otsikosta), että kesäloman lentoliput on varattu.Ja vaikka kuinka käsi sydämelläni myönnän rakastavani työtäni, niin ai että tulee loma tarpeeseen.

Ajattelin viettää sellaisen loman, jona läppäri jää kotiin ja ainoa stressinaihe on se, missä muodossa aion nuudelini syödä seuraavalla aterialla. Sillä Kaakkois-Aasiaanhan me taas suunnataan, tuskin sitä olisi edes tarvinnut sanoa. 

 

Tällä kertaa kohde on kuitenkin uusi – Vietnam. 

Joku ehkä muistaakin surullisen kuuloisen yritelmämme päästä Kambodzasta maitse Vietnamiin ja luovutuksen, kun alla olleet bussit hajosivat viidettä kertaa matkan aikana? Minä ainakin muistan, vaikka olenkin jo tehnyt asiasta sovinnon maailmankaikkeuden kanssa. Kun maitse ei päässyt, menemme sitten lentäen. 

Olen viettänyt viisi talvea Kambodzassa, kaupungissa, josta kulkee Vietnamin rajalle noin tunnin. Olen itse asiassa käynytkin Vietnamissa useamman kerran. Tarkalleen ottaen leimaamassa passiini rajalla ja kääntynyt takaisin. Mutta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti menen sinne. Ja ai että miten jännittää ja kutkuttaa ja tuntuu hyvältä.

Matkamme alkaa niinkin pian kuin kahden viikon kuluttua – kauaa eivät siis kerkeä liput taskussa polttelemaan. Odottaminen, pakkaaminen ja matkareitin suunnittelu toki on jo aloitettu. Vaikka myönnettäköön, männävuosiin verrattuna olen nykyään ihan todella lepsu reissumimmi, joka juuri ja juuri tsekkaa sen, että kuinka kauas joutuu aamulla varaamaltaan huoneelta kävelemään, jotta saisi kahvia. 

Siispä ulkoistan asian teille: Olisiko heittää vinkkejä siitä, mitä ehdottomasti kannattaa Vietnamissa kokea? 

 

Päätöksenteon vaikeus & Marimekko Karla -laukku

 

Olen normaalisti hyvä tekemään päätöksiä. Luotan intuitioon, fiilikseen, ensituntumaan. Pystyn tekemään päätöksen hyvin monesta asiasta ihan sadasosa sekunnissa. Isompia, esimerkiksi tulevaisuuteen liittyviä päätöksiä saatan miettiä hetken, mutta yleensä vain siksi, että se koskettaa myös jotakuta muuta. Teen miljoonia pieniä päätöksiä töissä joka päivä. Jos näen jotain mistä en pidä, sanon sen. Jos joku sanavalinta särähtää korvaani, vaihdan sen. 

Toisaalta, olen aivan jumalaton jahkaili. Jahkailen silloin, kun päätöksentekoa voi pitkittää tai kun minulla on aivan liikaa vaihtoehtoja. Jahkailen asioissa, joilla ei oikeastaan ole yhtään mitään merkitystä. Saatan ahdistua ruokalistasta, jossa on liikaa vaihtoehtoja. Päädyn aina tilaamaan jotain aivan älytöntä, mistä en edes pidä. Ahdistun sovituskopissa, kun mietin, että kumman värinen kauluspaita on parempi. Aika usein teen väärän päätöksen. Ja voi jeesus miten ahdistun tilanteessa, kun joku pyytää minua päättämään että mitä tehdään illalla.

 

 

Pohdin tämän kuvissa näkyvän Marimekon Karla-laukun ostamista ikuisuuden. Niin pienen ikuisuuden, että kun sen vihdoin ostin, en voinut olla miettimättä, että miksi en ole omistanut tätä jo kahta vuotta. Päätöksentekoa pohjustin tutustumalla, sovittelemalla ja miettimällä, että kyllästynköhän laukun muotoiluun. No en kyllästynyt tässä kahdessa vuodessakaan, jonka käytin pohtimiseen, joten tuskin kyllästyn ihan heti näin käytössäkään.

Laukussa tiivistyi hienosti se päätöksenteon vaikeus, johon satunnaisesti omalla kohdallani havahdun. Jahkailulle ja päätöksen eon pitkittämiselle ei ole syytä, mutta koska minulla on mahdollisuus pitkittää, teen sen. Mieletöntä miten hölmö voi pieni ihminen olla.  

 

 

Varmaan sanomattakin selvää, että pitkän pohdinnan jälkeen ostettu Karla on ollut joka pennin arvoinen. Se on keikkunut mukanani ostopäivästä lähtien lähes jokaisena päivänä. Arkisin sen seurana on Marimekon Lolly -reppu, jossa kulkee läppäri ja eväsrasiani. Vapaalla sen seurana on milloin mikäkin kangaskassi, jossa kuljetan satunnaisia neulepaitoja tai kauppaostoksia.

Olen yhdellä sanalla sanottuna: tyyyyyyy-ty-väi-nen. Jos joku muu vielä pähkäilee oman Karlansa ostamista, niin vakuutan sinut viiden kohdan listalla, joka vapauttaa sinut päätöksenteon vaikeudesta. 

 

 

Kokemuksia Marimekko Karla -laukusta

 

  • Karla laukun nahka on ihanan pehmoinen ja joustava, eikä siinä muutaman kuukauden päivittäisen käytön jälkeen näy vielä mitään kulumaa tai naarmuja
  • Laukku nielee sisäänsä yllättävän paljon tavaraa, oikeastaan kaiken mitä olen sinne halunnut mahduttaa
  • En ole vielä pukeutunut yhteenkään sellaiseen asuun, johon Karla -laukku ei sopisi
  • Hihna on minusta/minulle juuri sopivan mittainen
  • Viimeistykset ja laukun yksityiskohdat ovat laadukkaat ja ihanan simppelit

 

Ta-daa! Voit lopettaa pähkäilysi ja kotiuttaa oman pikku Karlasi, jotta voimme yhdessä soluttautua Helsingin kantakaupunkiin, jossa noin joka toinen kantaa tätä samaa, unelmanpehmeää nahkaveskaa. Niin paitsi että…montakohan väriä näistä olikaan tällä hetkellä saatavilla? 

 

Viittä vaille kolmekymmentä

 

Huomaan tulleeni vanhaksi. En nyt ihan kamalan vanhaksi, mutta kuitenkin huomattavasti vanhemmaksi kuin aikaisemmin. Kolmekymppisyys alkaa kolkuttelemaan vasta muutaman vuoden päästä, mutta jostain syystä merkit ovat ilmassa jo nyt. 

Listasin ne teillekkin, nimittäin merkit, joista tunnistat vanhuuden vihdoin saapuneen. Ja huomauttaisin, että kun ne tulee tällälailla kakskytseitsemänvuotiaan suusta, niin en ottaisi kovin vakavasti vaikka vakavastiotettava tahtoisin toki ollakkin. 

Kun näkökyky pettää

Huomasin ensimmäiset merkit talvella. Pää särki niin pirusti ja jatkuvalla syötöllä. Koinpa ensimmäiset migreeniputketkin pitkään aikaan. Asia helpotti silmälaseilla. Siis sil-mä-la-seil-la. Ei sillä, olin jo ennestäänkin totaalisen sokea, nyt vain tarvitsin yhden -0.15 lisää. Kuulostaa vähältä, mutta tuntuu hedarilta. Marssiminen silmälääkäriin ja poistuminen -6 -vahvuuksilla olevien rillien kanssa auttoi. Opettelin samaan syssyyn pitämään silmälaseja ihan arkisessa elämässä, siis muutoinkin kuin kotisohvalla köllötellen. Kommentit olivat luokkaa: ”siis onko sulla lasit?”, ”näytätpä jotenkin, erilaiselta” ja ”varastitko noi kekkoselta?”. Jäi kokeilu aika lyhyeen ja nykyisin käytän taas sujuvasti piilolinssejä päivittäin. 

 

 

Kun käyt säännöllisesti hoidattamassa kauneuttasi

Olen luullut että olen kauneudenhoidossani omatoiminen, mutta ehei. Olen viimeisen muutaman kuukauden aikana geelilakannut sekä sormeni että varpaani, kestotaivuttanut ripseni, värjännyt sekä ripseni että kulmakarvani ja sokeroinut kehostani about kaiken muun paitsi nuo edellämainitut, jotka kävin vartavasten värjäämässä. Kuulostaa hurjalta pynttäämiseltä, mutta ei eroa kyllä ketään huomaa. Paitsi minä tietysti. Olen ulkoistanut oman kauneudenhoitoni kolmannelle osapuolelle, jotta voin rauhassa laiskotella ja ihastella geelilakattuja kynsiäni ja sileitä sääriäni tekemättä niiden eteen yhtään mitään.

 

 

Kun iltaruutineistasi tulee enemmänkin rituaali

Kauas on kaikonneet ajat, jolloin iltapuhteiksi riitti hampaiden pesu ja pisu. Iltarutiinista on tullut hullu rituaali, joka pitää sisällään milloin mitäkin. Olenko syönyt liikaa suolaa? Juu olen, joten juon viisi litraa vettä, kupin vihreää teetä ja seison käsilläni, jotta silmäpussit eivät peitä näkökenttää aamulla. Olenko vähän väsähtäneen näköinen? Juu olen, joten läträän naamaani AHA-kuorinnan, kollageenintuotantoa herättelevän seerumin, hyalyronihappoa sisältävän silmänympärysseerumin ja lopuksi kylven öljyssä päästä varpaisiin, ihan vaan varmuudeksi. 

Kun kaupan ihanin vaate on kauluspaita

Iskimme taannoin toukokuussa ystäväni Jennin kanssa kaupoille. Sellaisella mielettömällä mimmi-energialla, jolloin pörssi aukeaa ja missään ei säästellä. Ihan varmasti tiedätte mitä tarkoitan. No, kaiken tämän energian saattelemina ostimme molemmat kauluspaidat. Minä valkoisen (tämän kuvissa näkyvän) ja Jenni mustan. Voitteko kuvitella sitä pettymyksen määrää, kun suuri ristiretkemme päättyi tällaiseen maltilliseen, jopa hieman vaatimattomaan saaliiseen? Valtava. 

Huomaan muutoinkin tietynlaista muutosta vaatekaapissani. Pukeutumisestani on jossain välissä tullut kovin järkevää ja tylsää. Joo-o, tylsää. Talvella, aikana, josta ette toki tiedä mitään, koska blogilakko, pukeuduin noin viitenä päivänä viikossa mustaan pooloneuleeseen. Sellaineen saatanan kalliseen ja hienoon mohair-merinoneuleeseen, mutta silti, pukeuduin siihen lähes joka päivä. Pukeuduin siihen niin paljon, että kollegani Saija pyysi, että voisin siirtää sen talvisäilöön. Kesäkuussa toteutuin pyynnön, mutta on nyt jo vähän ikävä. 

 

Kauluspaita COS | Hame 2ndhand | Lenkkarit Nilson | Aurinkolasit Celine | Verkkokassi H&M |

 

Kun sunnuntaina on kivempi siivota kuin olla krapulassa

Entinen bileprinsessa-minäni järkyttyisi kun tietäisi monestako viinilasillisesta tai after-oluesta olen kieltäytynyt viimeisen vuoden aikana. Kieltäydyn siksi, että sunnuntaisin on minusta paljon kivempaa pestä pyykkiä kuin maata krapulakoomassa sängyn pohjalla. Ei sillä etteikö humala olisi kiva, mutta krapula ei ole. Näin taannoin jossain meemin, jossa kahdenksantoistavuotiaan krapulaan viitattiin iloisella lenkkeily-kuvalla ja kakskytseitsemänvuotiaan krapulaan happiviiksillä. Allekirjoitan tämän mestariteoksen täysin. Ylipäänsä krapula, milloin siitä tuli näin hirveä? Lue edellä oleva Maija Vilkkumaan Mun elämä-biisin tahtiin.

Tosin sovittiin jo ennakkoon ystäväni Lauran kanssa, että tänä viikonloppuna juodaan viiniä. Koska kolme viikkoa on täysin oikea aika viittä vaille kolmekymppiselle selvitä edellisestä illanvietosta. Että ei tässä nyt ihan ikäloppuja vielä olla.