Takataskussa lentoliput

 

Kiivaasti hakkaava syke, väkisin ulos pulppuava kikatus ja kestohymy. Vähintään tusina perhosta vatsassa lepattamassa. 

Saan tämän tunteen kehooni hyvin harvasta asiasta, mutta vahviten siitä hetkestä, kun olen juuri ostanut lentoliput. Se vapauden tunne, joka virtaa suonissa, on korvaamaton. Jos voisin, niin purkittaisin sitä hieman pahojen päivien varalle.

Tilanne menee jotakuinkin näin: Lentolippujen ostamisen hetkellä hikoilen ja jännitän – mitä jos nämä liput tästä menevät tai mikä tahansa muu asia maailmassa nitkahtaa juuri nyt pois paikoiltaan. Tätä vaihetta on myös usein seurannut kiivas hakukoneiden rämppääminen, kun olen etsinyt just ne lennot, joilla tulen tällä kertaa lentämään. Stressaavaa, myönnän, mutta kuuluu asiaan.

Kun lentoliput sitten tuskanhien ja käsien tärinän jälkeen kilahtavat sähköpostiin, alkaa euforia. Kikatan ja pompin, käyttäydyn kuin pikkulapsi eli itselleni suhteellisen epätyypillisesti. Vaikeasti selitettävä tunne, ehkä se on onni?

 

 

Tämä tunne ryöppysi hallitsemattomana ulos jälleen viime sunnuntaina. Ehkä jo arvasittekin (vähintään otsikosta), että kesäloman lentoliput on varattu.Ja vaikka kuinka käsi sydämelläni myönnän rakastavani työtäni, niin ai että tulee loma tarpeeseen.

Ajattelin viettää sellaisen loman, jona läppäri jää kotiin ja ainoa stressinaihe on se, missä muodossa aion nuudelini syödä seuraavalla aterialla. Sillä Kaakkois-Aasiaanhan me taas suunnataan, tuskin sitä olisi edes tarvinnut sanoa. 

 

Tällä kertaa kohde on kuitenkin uusi – Vietnam. 

Joku ehkä muistaakin surullisen kuuloisen yritelmämme päästä Kambodzasta maitse Vietnamiin ja luovutuksen, kun alla olleet bussit hajosivat viidettä kertaa matkan aikana? Minä ainakin muistan, vaikka olenkin jo tehnyt asiasta sovinnon maailmankaikkeuden kanssa. Kun maitse ei päässyt, menemme sitten lentäen. 

Olen viettänyt viisi talvea Kambodzassa, kaupungissa, josta kulkee Vietnamin rajalle noin tunnin. Olen itse asiassa käynytkin Vietnamissa useamman kerran. Tarkalleen ottaen leimaamassa passiini rajalla ja kääntynyt takaisin. Mutta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti menen sinne. Ja ai että miten jännittää ja kutkuttaa ja tuntuu hyvältä.

Matkamme alkaa niinkin pian kuin kahden viikon kuluttua – kauaa eivät siis kerkeä liput taskussa polttelemaan. Odottaminen, pakkaaminen ja matkareitin suunnittelu toki on jo aloitettu. Vaikka myönnettäköön, männävuosiin verrattuna olen nykyään ihan todella lepsu reissumimmi, joka juuri ja juuri tsekkaa sen, että kuinka kauas joutuu aamulla varaamaltaan huoneelta kävelemään, jotta saisi kahvia. 

Siispä ulkoistan asian teille: Olisiko heittää vinkkejä siitä, mitä ehdottomasti kannattaa Vietnamissa kokea? 

 

Kuluvat kuusi kuukautta

 

Mimmi mokoma meni ja toivoi, että jollain tapaa avaisin kulunutta vuotta. Siis näitä menneitä kuutta kuukautta, jotka olen tyytyväisenä ollut hissun kissun ja lähinnä mielikuvissani miettinyt, että jospa sitä kirjoittaisi. Mielikuvissa nimen omaan, en meinaan kirjoittanut. Kuuteen kuukauteen mahtuu aika paljon elämää, mutta kun sitä näin jälkikäteen alkaa miettimään, ei mieleen tunnu nousevan juuri mitään. Kelataan siitäkin huolimatta vähän taaksepäin, tämän vuoden alkuun ja kirjataan ylös kaikki sellainen, joka sen arvoiselta tuntuu.

Vuosi vaihtui seuraavaan Kambodzassa. Jos oikein lasken, niin tämä oli kolmas kerta putkeen, kun katselen ilotulitteiden läikittämää taivasta Kampotin joen varrella. Kävimme syömässä, falafeleja lempikahvilassani, siinä samassa, jossa olen kirjoittanut opinnäytetyöni. Kaupunki oli niin täynnä ihmisiä, että mopolla sen läpi ajaminen tuntui kuin olisi hypännyt huvipuistolaitteeseen. Oli tuttu ja turvallinen olla, siitäkin huolimatta, että en ole istunut yhteenkään huvipuistolaitteeseen yli vuosikymmeneen. 

 

Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä. 

 

Vietin viimeisen viikon lomastani Kuala Lumpurin sykkeessä. Join tuhat ja sata teh tarikia eli maitoteetä, joka on niin naurettavan hyvää, että suosittelen jokaista kokeilemaan jos joku kaunis päivä eksyy Malesiaan. Söin korealaista, kiinalaista, syyrialaista, intialaista ja malesialaista. Siis söin ja paljon. Kuala Lumpurin lämpöisessä sulatusuunissa sulaa ihmisen lisäksi myös monet keittiöt yhdeksi mielenkiintoiseksi sekamelskaksi ja niitä jokaista on pakko päästä maistamaan. Syömisen vastapainoksi uin, aamuin illoin ja kävelin jalkani kipeäksi kaupungin vilkkaita katuja. Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.

 

 

Poikaystävä jäikin, minä palasin kotiin. Oma valintani, joka ei loppujen lopuksi harmittanut kuin silloin harvoin, kun kerkesin työnteolta ikävöidä. Niin poikaystävää kuin Aasiaakin. Vietin ensimmäiset talvikuukaudet Suomessa hurjan pitkään aikaan. Oli jollain tapaa romanttista: pukeutua untuvatakkiin, kuunnella lumen narskuntaa kengissä ja seurata puhelimen sää-appista vuorokauden pituuden lyhenemistä ja sitten taas pitenemistä.

Talven pimeinä ja pitkinä päivinä koukutuin korealaisiin draamoihin, uimahallin höyrysaunaan ja kynsien geelilakkaukseen. Söin ihan liikaa ulkona ja sitten haastoin itseni ravintola-lakkoon, koska kauhistuin laiskuuttani, rahanmenoa ja sitä miten paljon syön ulkona. Kävin ottamassa permanentin kuin kuka tahansa kuusikymppinen ja tein innostavia juttuja duuneissa. Stailasin kuvauksia, suunnittelin kampanjoita ja kirjoitin ihan pirusti. Kun kirjoittaa ja somettaa työkseen juurikin noin paljon, niin vapaa-ajallaan ei muuten jaksa. Tai jos jaksaa, niin otan vinkkejä vastaan, että miten.

 

Housut ja T-paita Uniqlo/ Trenssi Kekäle/ Laukku Marimekko/ Sandaalit Clarks/

 

Maaliskuussa istuin ystäväni Lauran kanssa punavuorelaisessa pienessä kahvilassa, jossa taustalla pulputettiin enemmän Italiaa kuin Suomea ja mietittiin, miten mukava olisi lähteä hetkeksi pois. Ja niin me lähdettiin seuraavalla viikolla, pariisiin neljäksi yöksi. Ja olihan se mukavaa. On vaikea olla olematta mukavaa, jos viettää päivänsä pariisilaisella terassilla juoden espressoa ja syöden creme bruleeta tai vaihtoehtoisesti juo punaviiniä ja syö creme bruleeta.

 

Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa.

 

Kevät alkoi tänä vuonna huhtikuussa, ainakin minulla. Se toi tullessaan pukeutumisinspiraation, valoisat aamut sekä poikaystäväni. Tuntui siltä, kuin yksi sesonki olisi vaihtunut toiseen: muumilaakso herännyt talviunilta ja minä siinä samassa. Keväässä on jotain uskomatonta taikaa, oletteko samaa mieltä, vai alanko höperöitymään ennen kolmeakymmentä ikävuotta? Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa. Sitä huokaisee, lakaisee kodista pölyt ja rakastuu yhtäkkiä elämäänsä uudelleen.

 

 

Kuluvana kuukautena olen viettänyt lähes yhtä paljon aikaa kotona kuin lähipuistojen penkeillä. Suurimman osan ajasta olen istunut varjossa juomassa kahvia, mutta olen myös heittänyt sangria-hiprakassa frisbeetä, kuvannut alppiruusu-puiston jokaisen alppiruusun sekä tuijotellut pilviä ja miettinyt, että miksi olen ala-asteella opetellut kaikki pilvityypit ulkoa, mutta nyt en muista niistä yhtäkään.

Niin, sellaista olen tainnut puuhailla. En oikeastaan ihan hirveästi mitään. Elänyt arkea, välillä sellaista tappavan tylsää ja tasaista, välillä niin jumalattoman kiireistä, että on saanut pitää tukasta (siitä permanentatusta) kaksin käsin kiinni. Olen tehnyt töitä, paljon, ja sitten laiskotellut olan takaa sen vastapainoksi. Huomannut miten paljon rakastan omaa rauhaa ja olemista, ja miten paljon inhoan draamaa ja turhaa häsläystä. Ja sitten taas toisaalta ikävystynyt omassa seurassani ja miettinyt, että olispa edes jotain hyviä juoruja. Olen tästäkin huolimatta jotenkin ällöttävästi aikuistunut, vähän sillai huonollakin tavalla ja ihastunut oravanpyörä-elämään, joka tuntuu juuri tähän rakoon sopivan tylsältä. Ehtii sitä taas hötkyilläkkin toisaalta. 

Mustista aukoista ja sen sellaisista

Onpas pitänyt kiirettä. 

Inhottaa, sillä taidan aloittaa nykyään jokaisen postauksen näin, mutta se on totta. Koko tämä vuosi on ollut aikamoista kiirettä ja muutoksia. Olen kiitollinen kaikesta, mutta huh, aikamoinen linkous on kyllä ollut käynnissä tällä suunnalla. Päivän to-do-listalla tuntuu olevan hirveästi asioita ja sitten oli vielä tuo marraskuu. Marraskuussa sinne listalle tuntuu ilmestyvän etuilemaan myös sellainen kaiken syövä musta aukko, johon menee mm. yöunet, motivaatio ja oma selkäranka.

Silloin kun elämä on yhtä mustaa aukkoa ja kiirettä, on parempi olla somettamatta. Tämän elämänviisauden kanssa olen elänyt viime kuukaudet. Mutta vielä suurempi viisaus on, että silloin kun joku asia vaivaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sille on tehtävä jotain.

Blogi on vaivannut.

Kirjoittamisen pariin on onneksi aina hyvä palata, vaikka hiljaisuus minua onkin vaivannut. En suostu potemaan huonoa omaatuntoa, niin kuin en siitä surullisenkuuluisasta salijäsenyydestä, jota maksoin turhaan kolmen kuukauden ajan toissa kesänä. Nää on näitä. Se etu on, kun blogi on nykyisin taas onnellisesti pelkkä harrastus. Ei ole velvollinen ja voi pitää taukoa silloin, kun elämä ei anna aikaa.

Tässä somettamistauon aikana elämässä on tapahtunut paljon hyvää. 

Neljän kuukauden koeaikani päättyi ja voinkin nyt onnellisesti sanoa olevani vakituinen osa Kekäleen verkkokauppatiimiä. Olitte syksyn alussa uteliaita mun uudesta työstä, mutta tuntui hassulta puhua sen enempää, kun olin vasta aloittanut.

Jos kuitenkin vähän raotan, niin mun duuni koostuu pitkälti digimarkkinoinnista, sisällöntuottamisesta sekä verkkokaupan ylläpidosta. Työssä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla mun vaatetusalan koulutus ja kaikki ne some-tunnit, mitä on tullut tehtyä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Oikeastaan todella kompakti paketti kaikkea mitä jo osaan ja about miljoona sellaista asiaa, jotka olen ottanut haltuun syksyn aikana. Varmaan rivien välistäkin paistaa, mutta sanonpa vielä, että oon ihan tosi tyytyväinen ja siksi onkin tullut laitettua paljon paukkuja duunin suunnalle. Se kannatti.

Kun lähdin valmistumisen jälkeen työnhakuun, kävin itseni kanssa keskustelun. Sen lopputulema oli se, että unelmaduunin vuoksi voin hyvin luopua reissaamisesta. Siis sellaisista useampia viikkoja, jopa kuukausia kestävistä reissuista, jotka oli olleet henkireikiä viimeisen neljän talven ajan. Ja niinhän siinä kävi, että se duuni löytyi. Mutta, aina on mutta. Mutta mä pääsen silti reissuun.

Tasan viikon päästä istun lentokoneessa, nokka kohti Kambodzaa, mitäpä muutakaan. 

Siksi siis kannatti. Enpä ajatellut, että kun hoitaa työnsä hyvin, niin voi saada osakseen sellaista luottamusta, jonka suojin voi vähän reissatakkin. Toteuttaa ikäänkuin kahta unelmaansa yhtaikaa.

Tällä kertaa tosin jää lomailu maltillisesti neljään viikkoon, joista niidenkin aikana teen jonkin verran töitä etänä. Varasin lennot muutama kuukausi sitten, mutta tuntuu kuin siitä olisi muutama hassu päivä. Reppukin on vielä pakkaamatta ja sen kummemmat suunnitelmat tekemättä. Tai mitäpä sitä elämää suunnittelemaan. Tahdon syödä ja nukkua hyvin, nauttia auringosta ja yhteisestä ajasta poikaystävän kanssa. Saada vähän terveempää väriä kssvoille ja täyttää kroppani hedelmillä, nuudeleilla ja kasviksilla. Palata siihen samaan kahvilaan, jossa istuin viime talven kirjoittamassa opinnäytetyötäni ja uida päivittäin. Ladata akut täyteen ja tulla kunnon hyppypotku-asenteella keskelle talvipakkasia sitten tammikuussa.

Toivon sitä samaa, rutkasti energiaa ja D-vitamiinia (vaikka sitten purkista), teillekkin.
Ettäs tiiätte.