Kaamoksen torjujaiset

 

Palasin kaksi viikkoa sitten kesälomalta. Vietimme vajaan kuukauden Vietnamin lämmössä, tutustuen uuteen maahan, kulttuuriin ja erityisesti ruokaan. Oli mukavaa, itseasiassa niin mukavaa, etten edes kirjoittanut, vaikka olin niin hieman etukäteen mielessäni maalaillut. 

Loma keskellä syksyä tuntui luksukselta. Oli täydellistä venyttää lämmintä kesää vielä kuukauden verran ja vaihtaa vielä hetkeksi päälle hiipineet neulepaidat sandaaleihin. Tulin kotiin juuri sinä maagisena päivänä, kun oli hieman pakkasta, aurinkoa ja kirkas, jumalaisen sininen taivas. Istuin bussissa lentokentältä kohti kotia ja katselin ympärillä loistavaa ruskaa haltioituneena. Muistan miettineeni, että jestas miten ihanaa, onneksi tulin kotiin. En ole ihan varma, olenko nähnyt taivasta sen jälkeen. Kaamos on alkanut vyörymään päälle toden teolla ja ruusuinen ajatus Suomen syksystä on alkanut karisemaan samaa tahtia pimenevän päivän kanssa. 

 

 

Kaamosajan huomaa jostain syystä aina vasta silloin, kun se on vyörynyt jo toden teolla päälle. Aurinko nousee silloin, kun pyöräilee pipo päässä töihin ja laskee parhaassa tapauksessa jo silloin, kun tuijotat sitä vielä työpöydän äärestä ikkunan läpi. Vettä sataa niin paljon, että huomaa kyseenalaistavansa sen loistavan ajatuksen ostaa syystakiksi villakangastakki, jota ei hentone kastella turhaan. 

Väsyttää ihan kamalasti. Väsyttää vaikka ottaisi rennosti, kävisi happirikkailla kävelyillä illan suussa ja nukkuisi sitten makoisasti kahden peiton alla, villasukat jalassa. Unien pituudesta välittämättä, aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle koisimaan. Väsymyksen ja kiireisten päivien jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tulee sellainen omituinen fiilis, että näinkö se elämä kulkee rataansa ja itse sitä katselee vähän väsähtäneenä vierestä. Mutta eihän se niin todellisuudessa ole. Se on vain kaamosaika, joka saa mielen matalaksi. 

 

 

Pyhitin tämän sateisen ja harmaan viikonlopun kaamoksen torjujaisille, jotta seuraava viikko olisi astetta lempeämpi. Olen…

…kiskaissut toppatakin niskaan ja kävellyt sumuisessa tihkusateessa välittämättä siitä, että kävelyn lopuksi olen aivan litimärkä.

…siivonnut kodin putipuhtaaksi, sytytellyt kynttilöitä ja kuunnellut tunnelmallista musiikkia.

…keittänyt vähän liikaa kahvia ja juonut sen ihan rauhassa, katsellen ikkunasta säätilaa, joka vaihtelee sateesta rakeisiin ja taas takaisin. 

…nähnyt ystäviäni, juonut viiniä ja nauranut silmät sikkurassa.

…katsellut romanttista draamaa ja itkenyt sitten ihan vähän, koska olen oikeasti aika pehmo. 

…pelannut Trivial pursuitia, voittanut ja viettänyt voitontanssin jälkeen loppuillan sohvalla ystävien kanssa katsellen televisiota. 

…nauttinut omasta seurastani ja ikävöinyt hippaisen (sillai hyvällä tavalla) poikaystävääni, jonka reissu jatkui vielä minun lähdettyäni. 

 

 

Olo on jo paljon parempi, levännyt ja positiivinen. Tai ainakin positiivisempi. Tekee jotenkin hyvää pysähtyä, vähän tutkiskella oloaan ja sitten tajuta, että hei, tää on nyt vaan väliaikaista. En tykkää jäädä vellomaan enkä ylipäänsä suosittele sitä kenellekkään. En kaamosaikaan, enkä muutenkaan. Mutta kyllä minäkin silti huomaan tällä hetkellä toivovani, että syksy kääntyisi jo ensilumen kautta talveen. Haluaisin elämääni ripauksen aurinkoa ja luonnonvaloa. Jos ei ole liikaa pyydetty. 

 

Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella sujuu kaamosaika? Piece of cake vai jäätävän kamalaa?

 

Takataskussa lentoliput

 

Kiivaasti hakkaava syke, väkisin ulos pulppuava kikatus ja kestohymy. Vähintään tusina perhosta vatsassa lepattamassa. 

Saan tämän tunteen kehooni hyvin harvasta asiasta, mutta vahviten siitä hetkestä, kun olen juuri ostanut lentoliput. Se vapauden tunne, joka virtaa suonissa, on korvaamaton. Jos voisin, niin purkittaisin sitä hieman pahojen päivien varalle.

Tilanne menee jotakuinkin näin: Lentolippujen ostamisen hetkellä hikoilen ja jännitän – mitä jos nämä liput tästä menevät tai mikä tahansa muu asia maailmassa nitkahtaa juuri nyt pois paikoiltaan. Tätä vaihetta on myös usein seurannut kiivas hakukoneiden rämppääminen, kun olen etsinyt just ne lennot, joilla tulen tällä kertaa lentämään. Stressaavaa, myönnän, mutta kuuluu asiaan.

Kun lentoliput sitten tuskanhien ja käsien tärinän jälkeen kilahtavat sähköpostiin, alkaa euforia. Kikatan ja pompin, käyttäydyn kuin pikkulapsi eli itselleni suhteellisen epätyypillisesti. Vaikeasti selitettävä tunne, ehkä se on onni?

 

 

Tämä tunne ryöppysi hallitsemattomana ulos jälleen viime sunnuntaina. Ehkä jo arvasittekin (vähintään otsikosta), että kesäloman lentoliput on varattu.Ja vaikka kuinka käsi sydämelläni myönnän rakastavani työtäni, niin ai että tulee loma tarpeeseen.

Ajattelin viettää sellaisen loman, jona läppäri jää kotiin ja ainoa stressinaihe on se, missä muodossa aion nuudelini syödä seuraavalla aterialla. Sillä Kaakkois-Aasiaanhan me taas suunnataan, tuskin sitä olisi edes tarvinnut sanoa. 

 

Tällä kertaa kohde on kuitenkin uusi – Vietnam. 

Joku ehkä muistaakin surullisen kuuloisen yritelmämme päästä Kambodzasta maitse Vietnamiin ja luovutuksen, kun alla olleet bussit hajosivat viidettä kertaa matkan aikana? Minä ainakin muistan, vaikka olenkin jo tehnyt asiasta sovinnon maailmankaikkeuden kanssa. Kun maitse ei päässyt, menemme sitten lentäen. 

Olen viettänyt viisi talvea Kambodzassa, kaupungissa, josta kulkee Vietnamin rajalle noin tunnin. Olen itse asiassa käynytkin Vietnamissa useamman kerran. Tarkalleen ottaen leimaamassa passiini rajalla ja kääntynyt takaisin. Mutta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti menen sinne. Ja ai että miten jännittää ja kutkuttaa ja tuntuu hyvältä.

Matkamme alkaa niinkin pian kuin kahden viikon kuluttua – kauaa eivät siis kerkeä liput taskussa polttelemaan. Odottaminen, pakkaaminen ja matkareitin suunnittelu toki on jo aloitettu. Vaikka myönnettäköön, männävuosiin verrattuna olen nykyään ihan todella lepsu reissumimmi, joka juuri ja juuri tsekkaa sen, että kuinka kauas joutuu aamulla varaamaltaan huoneelta kävelemään, jotta saisi kahvia. 

Siispä ulkoistan asian teille: Olisiko heittää vinkkejä siitä, mitä ehdottomasti kannattaa Vietnamissa kokea? 

 

Kuluvat kuusi kuukautta

 

Mimmi mokoma meni ja toivoi, että jollain tapaa avaisin kulunutta vuotta. Siis näitä menneitä kuutta kuukautta, jotka olen tyytyväisenä ollut hissun kissun ja lähinnä mielikuvissani miettinyt, että jospa sitä kirjoittaisi. Mielikuvissa nimen omaan, en meinaan kirjoittanut. Kuuteen kuukauteen mahtuu aika paljon elämää, mutta kun sitä näin jälkikäteen alkaa miettimään, ei mieleen tunnu nousevan juuri mitään. Kelataan siitäkin huolimatta vähän taaksepäin, tämän vuoden alkuun ja kirjataan ylös kaikki sellainen, joka sen arvoiselta tuntuu.

Vuosi vaihtui seuraavaan Kambodzassa. Jos oikein lasken, niin tämä oli kolmas kerta putkeen, kun katselen ilotulitteiden läikittämää taivasta Kampotin joen varrella. Kävimme syömässä, falafeleja lempikahvilassani, siinä samassa, jossa olen kirjoittanut opinnäytetyöni. Kaupunki oli niin täynnä ihmisiä, että mopolla sen läpi ajaminen tuntui kuin olisi hypännyt huvipuistolaitteeseen. Oli tuttu ja turvallinen olla, siitäkin huolimatta, että en ole istunut yhteenkään huvipuistolaitteeseen yli vuosikymmeneen. 

 

Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä. 

 

Vietin viimeisen viikon lomastani Kuala Lumpurin sykkeessä. Join tuhat ja sata teh tarikia eli maitoteetä, joka on niin naurettavan hyvää, että suosittelen jokaista kokeilemaan jos joku kaunis päivä eksyy Malesiaan. Söin korealaista, kiinalaista, syyrialaista, intialaista ja malesialaista. Siis söin ja paljon. Kuala Lumpurin lämpöisessä sulatusuunissa sulaa ihmisen lisäksi myös monet keittiöt yhdeksi mielenkiintoiseksi sekamelskaksi ja niitä jokaista on pakko päästä maistamaan. Syömisen vastapainoksi uin, aamuin illoin ja kävelin jalkani kipeäksi kaupungin vilkkaita katuja. Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.

 

 

Poikaystävä jäikin, minä palasin kotiin. Oma valintani, joka ei loppujen lopuksi harmittanut kuin silloin harvoin, kun kerkesin työnteolta ikävöidä. Niin poikaystävää kuin Aasiaakin. Vietin ensimmäiset talvikuukaudet Suomessa hurjan pitkään aikaan. Oli jollain tapaa romanttista: pukeutua untuvatakkiin, kuunnella lumen narskuntaa kengissä ja seurata puhelimen sää-appista vuorokauden pituuden lyhenemistä ja sitten taas pitenemistä.

Talven pimeinä ja pitkinä päivinä koukutuin korealaisiin draamoihin, uimahallin höyrysaunaan ja kynsien geelilakkaukseen. Söin ihan liikaa ulkona ja sitten haastoin itseni ravintola-lakkoon, koska kauhistuin laiskuuttani, rahanmenoa ja sitä miten paljon syön ulkona. Kävin ottamassa permanentin kuin kuka tahansa kuusikymppinen ja tein innostavia juttuja duuneissa. Stailasin kuvauksia, suunnittelin kampanjoita ja kirjoitin ihan pirusti. Kun kirjoittaa ja somettaa työkseen juurikin noin paljon, niin vapaa-ajallaan ei muuten jaksa. Tai jos jaksaa, niin otan vinkkejä vastaan, että miten.

 

Housut ja T-paita Uniqlo/ Trenssi Kekäle/ Laukku Marimekko/ Sandaalit Clarks/

 

Maaliskuussa istuin ystäväni Lauran kanssa punavuorelaisessa pienessä kahvilassa, jossa taustalla pulputettiin enemmän Italiaa kuin Suomea ja mietittiin, miten mukava olisi lähteä hetkeksi pois. Ja niin me lähdettiin seuraavalla viikolla, pariisiin neljäksi yöksi. Ja olihan se mukavaa. On vaikea olla olematta mukavaa, jos viettää päivänsä pariisilaisella terassilla juoden espressoa ja syöden creme bruleeta tai vaihtoehtoisesti juo punaviiniä ja syö creme bruleeta.

 

Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa.

 

Kevät alkoi tänä vuonna huhtikuussa, ainakin minulla. Se toi tullessaan pukeutumisinspiraation, valoisat aamut sekä poikaystäväni. Tuntui siltä, kuin yksi sesonki olisi vaihtunut toiseen: muumilaakso herännyt talviunilta ja minä siinä samassa. Keväässä on jotain uskomatonta taikaa, oletteko samaa mieltä, vai alanko höperöitymään ennen kolmeakymmentä ikävuotta? Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa. Sitä huokaisee, lakaisee kodista pölyt ja rakastuu yhtäkkiä elämäänsä uudelleen.

 

 

Kuluvana kuukautena olen viettänyt lähes yhtä paljon aikaa kotona kuin lähipuistojen penkeillä. Suurimman osan ajasta olen istunut varjossa juomassa kahvia, mutta olen myös heittänyt sangria-hiprakassa frisbeetä, kuvannut alppiruusu-puiston jokaisen alppiruusun sekä tuijotellut pilviä ja miettinyt, että miksi olen ala-asteella opetellut kaikki pilvityypit ulkoa, mutta nyt en muista niistä yhtäkään.

Niin, sellaista olen tainnut puuhailla. En oikeastaan ihan hirveästi mitään. Elänyt arkea, välillä sellaista tappavan tylsää ja tasaista, välillä niin jumalattoman kiireistä, että on saanut pitää tukasta (siitä permanentatusta) kaksin käsin kiinni. Olen tehnyt töitä, paljon, ja sitten laiskotellut olan takaa sen vastapainoksi. Huomannut miten paljon rakastan omaa rauhaa ja olemista, ja miten paljon inhoan draamaa ja turhaa häsläystä. Ja sitten taas toisaalta ikävystynyt omassa seurassani ja miettinyt, että olispa edes jotain hyviä juoruja. Olen tästäkin huolimatta jotenkin ällöttävästi aikuistunut, vähän sillai huonollakin tavalla ja ihastunut oravanpyörä-elämään, joka tuntuu juuri tähän rakoon sopivan tylsältä. Ehtii sitä taas hötkyilläkkin toisaalta.