KUN KUTSUSSA LUKI ROCK CHIC

Osallistuin tällä viikolla tapahtumaan, jonka pukukoodina toimi vaatimattomasti Rock Chic.

Oikeastaan osallistuin tällä viikolla ihan jopa useampaan pressiin ja eventtiin, yllättäen vähän itsenikin. Liekö ollut asialla tyhjä kalenteri vai mikä, kun huomasinkin yhtäkkiä vastailevani myöntävästi sähköpostissa oleviin kutsuihin. Välillä tekee ihan hyvää käydä ihmisten ilmoilla, mutta silti on sanottava, että tämän tapainen sosiaalinen kanssakäyminen, jossa smalltalkataan paljon yhden tilaisuuden aikana, on musta myös todella henkisesti väsyttävää.

Välillä on vaikeaa muistaa, että kenen kanssa oot esitellyt itsesi (ja kenet muistat vaan Instagramin kuvista) ja vielä vaikeampaa on jutustella niitä näitä ihmisten kanssa, jotka hädin tuskin tunnet. Ei sillä etteivät ne ihmiset ympärilläni olisi mukavia ja ettenkö haluaisi heihin tutustua. Vaan minä itse vaivaannun aina voimakkaasti tuollaisissa tilanteissa ja saatan lörpötellä ihan mitä sylki suuhun tuo. Pahin yhtälö on vielä se, että oon luonteeltani oikeasti todella ujo, ennen kuin olen ihmisen kanssa ns. varmalla maaperällä, mutta oon niin paha suustani, että kukaan ei ikinä usko tätä, haha.

Mutta takaisin meikäintrovertistä asuun, jonka kanssa olin aluksi hieman pulassa. Kävin läpi vaatekaappini kaikki koreammat vaatteet: hopeisen bikerin, samettisen kokohaalarin ja kirkkaan punaisen kietaisumekon. Ei mikään oikein tuntunut rokkaavan. Pikkumusta ja vanha uskollinen biker sentään pelastivat. Seuraksi valikoitui teräväkärkiset nilkkurit, jotka ostin viime viikolla kirpputorilta(laitetaan esittelyyn myöhemmin), muutama siro hopeinen koru sekä tujaus punaista huulipunaa. Ei nyt ehkä niin rock, mutta ainakin tunsin itseni itsevarmaksi ja noh, Pauliinaksi.

Ja koska tää ei nyt niin lähtenyt laukalle tuon pukukoodin perusteella, niin ehkäpä näistä kuvista voisi saada asuinpiraatiota joku teistä sielläkin. Vaikkapa sitten sen suhteen, että iltamenoihinkin voi hyvin lähteä ponnarissa ja siinä samassa takissa, jonka puit just edellisenä päivänä hupparin kanssa käydessäsi Lidlissä.

HATTARATAIVAS JA PALA ONNEA

Mihin mahtoi kadota viimeiset kaksi viikkoa?

Olin aivan täysin varma, että juurihan minä kirjoitin, muokkailin kuvia ja lähetin uuden postauksen maailmalle. Mutta niin vain siitä onkin kulunut jo näin kauan.

Taisi tapahtua kesä ja elämä. Mutta hyvähän se on toisaalta, että välillä uppoutuu siihen omaan arkiseen eloonsa niin vahvasti, että vallan unohtaa tämän alustan, jolle jakelee pieniä palasia siitä. Arjesta ja elämästä.

Arki onkin ollut nyt juuri itseään. Töitä, ruokaa, nukkumista, poikakaveria ja sitten kaikki aina alusta uudelleen. Onneksi viikonloput sentään ovat loistaneet, olleet molemmat tämän kesän parhaimmistoa. Viikko sitten lähdimme pikkuisella auton kottarallamme kohti Hämeenlinnaa, ystävän kesäjuhlia. Juhla oli mukava, oli ihana istua pitkästä aikaa iltaa ulkosalla, laulaa musiikin mukana ja nauttia seurasta.

Seuraavana aamuna tunsin suunnatonta riemua, kun aurinkoisella terassilla nautitun brunssin jälkeen hypin emännän lasten trampoliinilla katsellen ympäröivää vehreyttä. Ei haitannut ylisuuren pellava t-paidan alta vilkkuvat alushousut tai edellisen illan juhlinnasta väpättävä sydän. Tai ehkä se väpättikin onnesta, mistä sitä tietää.

Eilen väpätin koko nainen, niin innoissani olin. Farkkurotsissa, poikakaveri kainalossa ja keikkaliput takataskussa painelimme Katajanokan laituriin, jossa esiintyi kaksi lemppariani. Minulla ei ole niitä kovinkaan montaa musiikin saralla, korkeintaan viisi, joten olin syystäkin innoissani. Yonaa katselin nurmikolla istuen, hymy korvissa. Scandinavian Music Groupin keikalla lauloin jokaisen sanan ja niin kuuluvasti, että hieman säälitti niitä, jotka sattuivat viereeni tallaamaan sitä samaista nurmikkoa. Oli mahtavaa, kuten arvata saattaa.

Kameraa en juurikaan ole kantanut, mutta eilen kaivoin taskustani puhelimen. Oli hattarainen taivas, intoa pursuava minä ja parhaimpia kesäiltoja hetkeen. Ei hassumpi aihe, jonka kanssa palata.

KUKKAKIMONOSSA

Viimeisin viikonloppu, se oli oikein mukava. Niin mukava, että teki mieleni tulla sitä vienosti hehkuttamaan jo sunnuntaina, mutta tuli pieniä mutkia matkaan. Selkä, oikeastaan vanha kaverini iskias, tuntui kovin epämiellyttävältä ja oletin, että ei olisi ehkä paras idea istahtaa tietokoneen ääreen.

Oletus oli oikea, sillä maanantaina työpäivä meni sellaisessa kipusumussa hampaita kiristellen, että lääkäriinhän sitä sitten lampsittiin. Kipulääkkeet kouraan ja kehotus välttää paikallaan oloa ja rasitusta. Siispä oon tässä nyt vasta, hehkuttelemassa. Aina silloin tällöin uskallan istahtaa paikalleni ja nyt oli sellainen hetki. Siispä moi.

Iskiaksestani en jaksa lörpöttää sen enempää, totean sen vain ykskantaan olevan perseestä. Sen sijaan se viikonloppu, oi kun olikin kiva. Perjantaina pääsin alehumusta kotiin jo iltapäivällä ja oltiin päätetty vakaasti tehdä jotain jännittävää. Minä ja tuo toinen siis, kyllä te varmaan ymmärrätte. Jotenkin jännittävä päätyikin siihen, että pyöräiltiin pitkin merenrantaa, ostettiin mulle kukallinen kimono, kokattiin herkkusienirisottoa ja istuteltiin yrttejä. Oli mukavaa.

Ja lauantaina vielä mukavampaa. Sohvalta herännyt, festareilla perjantai-illan rymynnyt kaveri sekä minä ja tuo toinen pakkauduttiin autoon, lähdettiin retkelle. Päädyttiin Varustelekaan sovittelemaan merinovillaisia sukkia (ostin sellaisetkin, ne on ihanat) ja mussuttamaan sormet voihin tahrivia croisantteja. Otettiin kuvat minusta, sillä ainoalla varjoisella kohdalla, minkä löysin kotikorttelista. Päällä oli perjantaina ostettu kimono, eikä oikein muuta. Ei tarvinnut, oli lämmin ja kimono niin oma jo päivän omistamisen jälkeen.

Pakattiin kangaskassiin herneitä ja monta pulloa olutta. Hörpittiin ne auringon paahtaessa puistossa ja unohdettiin syödä herneet. Sen sijaan sotkin mekkoni Fafa’sin pestolla. Ja tsatsikilla. Sillä mitä tulee, kun tilaa maailman parhaita bataattiranskalaisia.

Festarikaveri ja tuo toinen, ne lähti festareille. Tuskaan, sen tunnistaa aina siitä, että Sörnäinen on peittyä mustiin verkkosukkahousuihin ja bändipaitoihin. Minä kävin kotona vaihtamassa mekkoni, koukkasin ystäviä matkaani ja päädyin Kansalaistorille hämmästelemään Pride-kansaa. Sitten eksyin olutfestivaaleille, värjöttelemään kaatosateelta kaljatelttojen suojaan. Yhtä pubia myöhemmin kävelin himaan festarikaverin ja tuon toisen kanssa. Käsikädessä, sandaalit märkinä. Nauratti, oli ollut niin mukavaa.

Sanoin sen hitto ääneenkin, oon sanonut sen nykyisin aika usein.
Ja se on aika iso juttu minusta se.