Lempivaatteista (ja vähän myös Arelan Sylvia-mekosta)

 

Jos saisit valita vaatekaappisi tasan kymmenen vaatetta, joissa eläisit loppukesän, mitä valitsisit?

Jäin pohtimaan tätä yksi päivä sohvalla makoillessani, kun mietiskelin sitä, millaiset vaatteet ovat lempivaatteitani tällä hetkellä. Kuulostaa hölmöltä, mutta tällainen vaatteista suunnattomasti kiinnostunut nainen miettii moisenkaltaisia ajatuksia aika usein. Oman tyylin loputon jäsentely ja analysointi ei ole mielestäni hedelmällistä, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään, jotta vaatekaappi pysyisi koordinoituna eikä räjähtäisi käsiin. Yksi ongelmistani on nimittäin se, että tykkään vähän kaikesta, niin kuin eräs ystäväni skumppapäissään summasi katsellessaan vaatevalikoimaani.

 

 

No mistä kaikesta sitten tykkään? Mitä enemmän vuosia kertyy mittariin, sitä enemmän arvostan vaatteissa laatua, käytönnällisyyttä ja sitä, että ne ovat päällä miellyttäviä. Viihdyn väljissä leikkauksissa, hulmuavissa helmoissa ja kankaissa, jotka hengittävät ja kestävät aikaa. Siksipä inhoan akryylia, mutta sorrun kyllä aina välillä polyesteriin. Lempimateriaalini ovat villa, puuvilla, silkki, nahka ja viskoosi. 

Väripalettini vaihtelee sen mukaan mikä kiinnostaa sillä hetkellä eniten. Tällä hetkellä siitä löytyy paljon beigeä, oranssia, mustaa sekä laventelia. Lähes kaikki T-paitani ovat mustia, valkoisia tai raidallisia. Rakastan väljiä lahkeita, muhkeita neulepaitoja ja skarppeja takkeja. Ostan jumalattoman harkinnan jälkeen ja aina ainakin koon liian isoja. Olisin taatusti onnellisempi kaksikymmentä senttiä pidempänä, koska silloin voisin pukeutua vielä isommin ja väljemmin.

Seuraan ihan liikaa trendejä, mutta pyrin noukkimaan joukosta vain sellaisia asioita, joiden uskon kestävän aikaa useamman sesongin. Ja joskus lämpenen ihan todella myöhässä vaikka olisin aluksi tyrmännyt ajatuksen täysin. 

 

 

Minun kymmenen vaatettani, joilla väittäisin pärjääväni onnellisena syksyyn asti: 

  • 1. Vaaleanbeige silkkipaita, jossa on kaunis pyöristetty helma ja väljä leikkaus
  • 2. Ohuet ja leveät leopardikuosiset housut kevyttä viskoosia
  • 3. Mokkanahkainen bikertakki
  • 4. Laatikkomainen valkoinen T-paita jämäkkää puuvillaa
  • 5. Oranssit hamppushortsit
  • 6. Nude, ohut trenssitakki
  • 7. Vaaleanpunainen pörröinen villaneule
  • 8. Arelan täydellinen Sylvia-trikoomekko*
  • 9. Mustat leveälahkeiset pliseeratut housut
  • 10. Ohut sifonkitunika kesäisellä kuosilla

Mitä sun kymmenen vaatetta pitäisi sisällään? Vaikket jaksaisi kommentoida (sillä kukapa nykypäivänä enää blogeihin kommentoi), niin käy ajatusleikki ainakin läpi päässäsi. Siinä samalla tulet listanneeksi kymmenen kuluvan kesän lempivaatettasi. 

PS. Listassa mainittu Arelan T-paitamekko ja sen kuvankaunis paperikassi saatu blogin kautta. Käy kurkkaamassa Instagramista kuva siitä, miltä se näyttää päällä, CLICK!

Onko teillä kokemuksia Arelan ikonisesta T-paidasta? Jos oot rakastunut sen laadukkaaseen, napakkaan ja pehmoiseen puuvillatrikooseen, niin suosittelen testaamaan myös Arelan trikoomekkoja. Materiaali on sama ja mallit (Kimsy ja Sylvia) ovat sopivan minimalistisia jokapäiväiseen käyttöön!

Aamuihmisyyden yli-inhimillisyys

 

Tahtoisin ihan jumalattomasti olla aamuihminen. Sellainen, joka kello viiden ja kuuden välillä kerii rankansa irti petauspatjasta ja ottaa uuden aamun vastaan iloiten. Lallatellen tuorepuristaa itselleen mehun, ottaa kylmän suihkun ja lähtee kohti työpaikkaa silloin kun muut, ne astetta huonommat ihmiset, vasta aloittavat joka-aamuisen torkuttamisensa. 

Mutta en kyllä haluamisestani huolimatta ole. 

 

 

En ole täysin toivoton tapaus. Torkutan toki usein, mutta useimmiten kohtuullisesti noin viisitoista minuuttia. Joskus tunninkin, mutta ei puhuta siitä. Saan päiväni käyntiin täysin mainiosti ilman kahvia, tai pakkokin, sillä juon kahvini nykyään vasta työpöydän ääressä muutama tunti heräämiseni jälkeen. Jokaisena aamuna teen aamupalan, laitan itseni mielestäni ihan kohtuullisen mukiinmeneväksi ja ulkoilen työpaikalleni noin kello yhdeksäksi. Siunausta hänelle, joka on keksinyt liukuvan työajan.

En muista koska olisin viimeksi ollut myöhässä, nukkunut pommiin tai joutunut skippaamaan osia aamurutiinistani. Ehkä joskus kouluaikoina ja kerran kaksi kesää sitten, kun olin katsonut työvuoroni alkamisen väärin. Silloin muuten nolotti. Saanen kyllä kiittää tästä ”aina ajoissa”-asenteestani lähinnä työaikojani, mutta tietysti mieluummin kiittelisin itseäni.

 

 

Tasaisin väliajoin yritän harjoitella aamuihmiseksi kääntymistä. Kuulostaa siltä, kuin harhaoppista käännytettäisiin kirkonmenoihin, mutta toisaalta, yhtä lahkonomaisena toimintana aamuihmisyys silmissäni näyttäytyy. Useimmiten onnistun huonosti, mutta tämänkertainen kokeiluni on mennyt oikeastaan aika hienosti. Olen jo muutaman viikon ajan herännyt sujuvasti kuuden korvilla, selviytynyt aamuistani nopeasti ja saapunut työpaikalle silloin, kun koko toimisto on vielä hiljainen. Vai ovatkohan kaikki kesälomilla.

Osan kokeiluni kiitoksista ansaitsee poikaystävääni, jonka kello soi 5.45 jokaisena arkiaamuna. Olen kannustanut häntä potkaisemaan minut sängystä ylös vaikka väkisin, mutta hän ei ilmeisesti tohdi yrittää ja pilata mahdollisesti siinä omia aamujaan. Olen harvemmin kiukkuinen, paitsi ehkä juuri silloin, kun herään kesken unieni. Vaihtoehtoisesti  voisi kiittää myös kesää ja sen jumalatonta määrää valoa, joka salakavalasti herättää aamu-unisen. Mutta mieluummin kiittäisin tässäkin tapauksessa itseäni. Ruokkisi luottoa tulevaan nähkääs.

 

 

Jostain syystä viime talvena Kambodzassa olin kolmen viikon ajan täydellinen aamuihminen. Heräsin joinain aamuina niin aikaisin, ettei majapaikkamme mama ollut edes saanut vielä kahvipannuaan tulille. Ja se on aikaista se. 

Tulin siihen tulokseen, että tuona aikana Kambodzassa salaisuuteni oli se, että kerrankin elämässäni menin ajoissa nukkumaan. Tarkalleen ottaen kömmin sänkyyn jokaikisenä päivänä kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Mitäpä muuta sitä tekisi pilkkopimeässä bungalowissa kuin nukkuisi. Lopputulema? Heräämisen sijasta olenkin siis aivan törkeän huono menemään nukkumaan. Miettikää, kaksikymmentäseitsemänvuotias ihminen ei osaa mennä nukkumaan, vaikka tietää sen olevan hyväksi itselleen? Näin on maailmankirjat sekaisin. 

 

 

Kävin hankkimassa meille makuuhuoneeseen uudet tekstiilitkin, sillä ajattelin että edistäisi tätä nukkumaanmenoani. Ei auttanut, vaikka makuuhuone itsessään nyt kovin viihtyisä onkin. Voi myös olla että käytin projektiani hyvänä syynä uusia kyseiset, kylläkin uusinnan tarpeessa olleet, lakanat.

Ei auta siis lakanat, ei järkevät puheet. Olisiko siis vinkkejä aamuihmiseksi kääntymisessä? Oletko ehkä itse sellainen tai vielä parempaa, sellaiseksi kääntynyt? Kerro jo! On alkanut projektini meinaan takkuamaan, sillä vaikka heräänkin aikaisemmin, nukun aivan liian vähän. Kostautuu viikonloppuisin, kun ilman herätyskelloa koisinkin yhtäkkiä kellon ympäri. Olisikohan ratkaisuna selkärangan kasvattaminen vai vaihtoehtoisesti sen tosiasian hyväksyminen, että kelloni käy eri aikaa kuin noilla yli-inhimillisillä aamuihmisillä.

KOTIHIIREN TUNNUSTUKSET

Sisäinen kotihiireni heräsi sillä sekunnilla kun helle väistyi kaatosateiden tieltä. Joku biologinen vaisto ajaa minut kaivautumaan kotikoloon ja tekemään siitä sellaisen pesän, johon piiloutua pakoon pimeää syksyä. Varmasti täysin sallittua, mutta silti on vienosti sellainen olo, että olen hetkellisesti kadottanut kaikki elämänhallintataitoni. Olen muun muassa:

Kehitellyt sokerikoukun. Se alkoi viattomasti laatikollisesta lokumeja, joita siskoni miehensä kanssa toi meille tuliaisiksi Turkista. Yksi tai kaksi kahvin kanssa, sitten pala tummaa suklaata iltateellä, you know, kierre on valmis.

Homma huipentui tänään kun kahvittelimme Jeren äidin ja isovanhempien kanssa ja vetäisin napaani mutakakkua, jäätelöä ja muutaman namusen enkä kaatunut kuolleena sohvalle sokeriöverien kourassa niin kuin normaalisti.

Vieroitushoito alkanee pian.

Ihaillut ja ostanut uusia kotijuttuja, vaikka en yleisesti ottaen ole tällä hetkellä juurikaan kiinnostunut käyttämään rahojani sisustukseen. Ensin tuli viattomasti uusi juliste ja pieni viiruvehka, sitten raahasinkin jo itseni kokoista kultapalmua ovesta sisään.

Sain itseni onneksi kiinni tässä vaiheessa ja olenkin tyytynyt lähinnä siivoamaan ja järjestelmään vähän huonekaluja ympäriinsä. Koska ihan oikeastihan ei tarvita meille kotiin yhtään mitään uutta.

Paitsi ehkä ne pellavalakanat, joista olen haaveillut jo vuoden päivät, mutta en ole vieläkään raaskinut sijoittaa mokomiin.

Käpertynyt sohvannurkkaan teepannun sekä iltapalan kanssa ja koukuttanut itseni etelä-korealaiseen tv-sarjaan. Tai no, se on jo katsottu ja nyt olen sillä tasolla, että selvittelen mistä löydän lisää vastaavia. Heräsikö uteliaisuus?

Kurkkaa Yle Areenasta sarja nimeltä W ja varaudu siihen, että ahmit sarjan alle viikossa. Siitäkin huolimatta että se vie 16 tuntia elämästäsi ja huomaat pian seuraavasi pääosanäyttelijöitä Instagramissa kuin mikäkin teini-ikäinen.

Ottanut etätyöpäivinä niin lungisti, että olen havahtunut neljältä iltapäivällä poikaystäväni kotiintuloon ja siihen tosiasiaan, että olen edelleenkin yöpaidassani ja työpisteeni on se samainen sohvannurkka, jossa jumitan sitten iltaisin höperönä sen teepannun kanssa. Perjantaina kävi näin ja tajusin myös samalla, etten ollut fyysisesti puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, vaikka olin ollut hereillä kymmenen tuntia. Hehe, morjens.

Toisaalta on tämä kotihiireily tehnyt ihan hyvääkin. Meidän koti on siistimpi kuin kertaakaan kesän aikana ja olen nukkunut kuin tukki. Mieli tuntuu rauhoittuneelta, kun ei ole kokoaikaa kiire johonkin.

Sitten vielä vähän balanssia tämän syyshirviön ja aktiivisen ihmisen välille ja alkaisi olemaan asiat ihan mallillaan.