BESTNINE – TARINOITA KUVIEN TAKAA

Ajattelin palata vielä hetkeksi vuoden 2017 tunnelmiin, ennen kuin siirryn täällä blogissakin  elelemään tätä kuluvaa vuotta, josta povaan asiaan kuuluvasti tietysti aivan mahtavaa. Takaisinheitto tsempparina toimii tällä kertaa Instagramin parhaimmisto eli kuvat, joista te seuraajani ja ne, jotka nauttivat sanallisen muodon sijaan pelkistä kuvista, tykkäsitte eniten.

KUVA-1 
Uuden kodin ja kesän aurinkoisten päivien onnea. Iltapainotteisen myymälätyön parhaita puolia oli ehdottomasti kiireettömät aamut omassa yksinäisyydessä. Aloitin usein päivän avaamalla parvekkeen oven, vääntämällä sälekaihtimet auki ja laittamalla musiikit soimaan. Aamupala hetki sai kestää niin kauan kuin huvitti. En keksi juuri nyt mitään parempaa kuin nuo tuollaiset kiireettömät aamut kotona.

KUVA-2
Viime vuonna Kampotissa syntyneet koiranpennut saavat edelleen sydämen sykkyrälle niitä ajatellessa. Yksi niistä jäi tänne mamansa seuraksi ja se sai nimekseen hieman suomalaisittain Popi, jonka väänsin päässäni kun kaikki kutsuivat sitä sen ensimmäisinä viikkoina vain puppyksi.

KUVA-3
Joku muukin ilmeisesti fanittaa Marimekkoa, kun näinkin vaatimaton kuva nousi parhaan yhdeksän joukkoon. Itse tykkään näiden kanssa sellaisesta suloisen sekavasta sekamelskasta ja ostan jokaista kuosia yhden tai kaksi.

KUVA-4
No Fafa’s, mitä muuta tästä nyt voisi sanoa? Meillä on tullut jo vähän huvittavakin perinne, että paukitaan falafeleille joka kerta heti Suomeen päästyämme. Tällä kertaa saattaa jäädä välistä, sillä suunnataan Helsingin sijasta luultavasti ensin vajaaksi viikoksi maalle ennen kuin meidän koti vapautuu alivuokralaisten käytöstä.

KUVA-5
Lisää Marimekkoa ja Lidlin kauraleipää, johon olen auttamatta koukussa. Kotona ollessani syön joka päivä ja söisin täälläkin, jos olisi tarjolla. Niin ja parhaita päällisiä ei muuten ole ah-niin-kuvauksellinen avokado vaan killeriyhdistelmä, johon kuuluu hummus, pinaatti, porkkana, luomugouda, paistettu kananmuna ja oluthiiva. Saispa yhden just nyt.

KUVA-6
Entinen kotimme apinalinnassa, jota luulin jääväni kaipaamaan ihan tosi kovasti, mutta toisin kävi. Olet ihana, mutta pääsin susta yli, sorppa.

KUVA-7
Yksi ihanimpia kesämuistoja on ehdottomasti juhannus maalla. Jätimme hieman kyseenalaisten kelien vuoksi saaristo-juhannuksen välistä ensimmäistä kertaa kai vuosikymmeneen, mutta se vaihtuikin ihanan leppoisaksi kesäillaksi maalaismaisemissa. Lämmitettiin palju tätini luona ja lilluttiin siellä siskon, serkun ja poikakaverin kanssa aamun tunneille asti.

KUVA-8
Olikohan muuten samainen reissu, kun kirmattiin salaa kotimatkan varrella jonkun pellolla keräilemässä niittykukkia ja raahattiin ne kaupunkiin muistuttamaan kesäöistä? Saattaa olla.

KUVA-9
Ja vielä yksi kuva uuden kodin onnea, jonka sisustin aika minibudjetilla tekemällä muutamia tekstiilihankintoja ja sijoittelemalla samat vanhat huonekalut ja taulut paikoilleen. Yksi suurimmista muutoksista mitä tehtiin oli tuo makuuhuoneen seinä. Ennen täysin valkoinen huone sai ihan uutta ryhtiä, kun kitattiin yksi reikäjuuston näköinen seinä tasaiseksi ja maalattiin se harmaansiniseksi. Tuolla kelpasi nukkua kylki kyljessä meidän hieman liian kapeassa sängyssä.

ASIOITA, JOISTA TUNNEN ONNELLISUUTTA

Otsikko sen kertookin, onnellisuusasioita täällä näin tarjolla tänään. Syystä että, huomasin melankolian valtaavan jälleen näppäimistöni, olen jostain pesusienenä imaissut taas omituisen mielentilan. Ehkäpä muutaman yön vaivanneet painajaiset koittivat imaista syövereihinsä.

Mutta koska todellakin olen tunneasioissa totaalinen pesusieni, imaisen toisten tunteet omikseni, ajattelin manipuloida itse itsestäni hieman iloisemman. Siispä hei, mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneilla viikoilla?

Ystävät, joiden merkitys reissusta kotiutumiselle on ollut ihan mielettömän korvaamaton. Kampotissa oireilin usein sitä, että mulla ei tuntunut olevan siellä yhtäkään sellaista tyttökaveria, joka olisi mun kanssani samalla aaltopituudella, jonka kanssa oikeasti puhua asioista. Tai vaan hömpöttää, lakata kynsiä tai käydä bissellä.

Oma koti, joka nyt jo kuukauden jälkeen tuntuukin siltä: kodilta. Tuntui aluksi omituiselta muuttaa melkeinpä samoille kulmille, joilla olen aikaisemmin asunut. Yksinäni asuin melkein viereisellä kadulla ja yhdessä asuttiin parin ratikkapysäkin päässä. Asua täällä samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan. Uusi koti on niin tilava, käytännöllinen ja omannäköinen, että haikailu vanhaan kotiinkin on jo loppunut. Vallila oli ihana ja niin erityislaatuinen valtavine sisäpihoineen ja satavuotiaine lautalattioineen, mutta täällä on hyvä just nyt.

Safka, vaikka aluksi homma takkusikin ja pahasti. En meinannut yhtään muistaa, mitä ollaan normaalisti kokkailtu ja ruokarytmikin oli reissun jäljiltä aivan sekaisin. Mä vannotin kotiin tullessa, että me kannetaan molemmat töihin lounaamme eväslaatikoissa, jotta ei jouduta tuhlaamaan rahaa kalliisiin lounaisiin tai minun pihi-versioni: koittaa pärjätä koko vuoro raakapuuron ja banaanin voimalla. Hella on hallussa, jääkaappii täyttyy tasaiseen ja ruokarytmi on korjattu. Niin ja eväslaatikot kulkeutuu ainakin vielä ihan päivittäin duuniin ja ollaan kyllä huomattu, että se vaikuttaa jaksamiseen tosi paljon. Kokonaisuudessaan tuntuu, että pää käy taas paljon paremmin, kun syö kunnolla ja säännöllisesti.

Oma aika, jota en aluksi tajunnut edes kaipaavani, mutta jota olikin ollut salaa aikamoisen kova ikävä. Tarkoitan omalla ajalla niitä sellaisia veteliä vapaapäiviä, kun toinen on töissä ja itse saa nukkua ilman herätyskelloa X-asennossa, juoda aamukahvinsa parvekkeella rauhassa ja tehdä kaikkea turhanpäiväistä, mitä nyt sattuukaan tekemään mieli. Myös lukeminen ja hei, pitkästä aikaa jopa kirjoittaminen, on ollut taas mielettömän rentouttavaa.

Pukeutuminen kaikessa tavallisuudessaan. Kun muutettiin, purin vaatekaappiin vain sellaiset vaatteet, jotka voisin heittää siltä seisomalta päälleni. Yksi ikea-kassin pohja jäi täyteen mietintävaatteita ja yksi laatikko puolestaan pullistelee ohuita kesähuituloita, joita en ole vielä kerennyt käymään lävitse. Mutta ah, miten helpolta tuntuu, kun vaatekaappi on täynnä mieleistä. Jonkinlainen kompleksisuus jäi myös reissun varrelle, sillä en muista kuukauden ajalta yhtäkään pukeutumiskriisiä. Se on aika hyvin se.

Bloggaaminen. Kyllä, juhuu, vihdoin. En tahdo enää kytätä postausmääriä, en kävijöitä. En tahdo välittää siitä, lukeeko tätä kukaan vai eikö ketään. Haluan kirjoittaa ihan vain siksi, että nautin siitä. Haluan mukaan ripauksen sieltä melkein kymmenen vuoden takaa kun aloitin. Ei viilattu liikaa, ei mietitty mielipiteitä. Luin viikonloppuna tylsyyksissäni omaa blogiarkistoani läpi, aloitin vuoden 2010 keväästä siitä kun valmistuin lukiosta. Vaikka en meinannut ihan tunnistaa sitä tyttöä, niin nuorta, naiivia ja turhamaista, nostin hattua siitä, miten rohkea olen ollut. Pikku kylän tyttö, vielä pyöreä sellainen, kirjoittamassa vaatteista. Huh, kommenteilta en säästynyt, voin kertoa. Mutta tiedättekö, tän läpikelaaminen vaan vahvisti, ei lannistanut. Siispä leuka pystyyn ja uudella innolla taas blogin pariin.

MATKAKUUME TALTUTETTU

Aika Chiang Maissa viuhahti vain. Viuhahti samalla tavalla, kuin viimeiset viisi kuukautta.

Vaikea sisäistää, että olen ollut täällä, poissa kotoa, jo niin kauan. Oliko se viisi kuukautta sitten, kun pakkasin omaisuuteni ja kiikutin sen isäni luokse säilytykseen? Viisi kuukautta sittenkö minä istuin eväsleivät kassissa lentokentällä odottaen, että koneeseen lastaus alkaisi mahdollisimman pian. Viisi kuukautta sitten nenänpää paleli pihalla, lunta oli siellä täällä, vai olikohan sitä paljonkin? Ehkä siitä onkin jo aika kauan aikaa.

Viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu vaan, ei tehty mitään tähdellistä. Kävelty yhtä ja samaa aluetta ristiin rastiin, syöty avokadoleipiä aamiaiseksi yhdessä paikassa ja juotu jääkahvia seuraavassa. Katseltu elokuvia ja juteltu ummet ja lammet. Käsitelty sitä faktaa, että kohta sitä olisi taas Helsingissä. Paleleekohan nenänpää vielä, mitetin nyt. Toivon hartaasti että ei.

Olen onnellinen, että tuli rauhoituttua ennen kotiin lähtöä ja siinä samassa alkaa järjestellä paluutaan. Hankittua itselleen koti, sovittua työhaastatteluja, lähes kaikki, minkä voi vaan etänä tehdä, olemme jo tehneet. Olin jopa kaukaa niin viisas, että kirjoitin itselleni listan ensimmäisen viikon jokaiselle päivälle, että mitä silloin pitää tehdä. Oletan että pää menee paluusta taas niin pyörälle, ettei siellä liiku juuri mitään.

Luulisi, että tässä kohtaa, kun matkapäiviä on jäljellä enää vajaan viikon verran, alkaisi tulla paniikki. Juoksisi varvassandaalit viuhuen ja miettisi, että mitä kaikkea haluan vielä nähdä ja kokea. Mutta ei olo ole enää yhtään sellainen. Oikeastaan tahtoisin jo kotiin. Tahtoisin kääriä hihat ja aloittaa uuden arjen, uudessa kodissa.

Matkakuume, se on siis hetkeksi taltutettu. Suinkaan ei lopullisesti, mutta ainakin siinä määrin, että elämä Suomessa tuntuu taas hyvältä, uudelta, jopa jännittävältä. Toivon, että tämä fiilis kantaa.