Sisäinen kotihiireni heräsi sillä sekunnilla kun helle väistyi kaatosateiden tieltä. Joku biologinen vaisto ajaa minut kaivautumaan kotikoloon ja tekemään siitä sellaisen pesän, johon piiloutua pakoon pimeää syksyä. Varmasti täysin sallittua, mutta silti on vienosti sellainen olo, että olen hetkellisesti kadottanut kaikki elämänhallintataitoni. Olen muun muassa:
Kehitellyt sokerikoukun. Se alkoi viattomasti laatikollisesta lokumeja, joita siskoni miehensä kanssa toi meille tuliaisiksi Turkista. Yksi tai kaksi kahvin kanssa, sitten pala tummaa suklaata iltateellä, you know, kierre on valmis.
Homma huipentui tänään kun kahvittelimme Jeren äidin ja isovanhempien kanssa ja vetäisin napaani mutakakkua, jäätelöä ja muutaman namusen enkä kaatunut kuolleena sohvalle sokeriöverien kourassa niin kuin normaalisti.
Vieroitushoito alkanee pian.
Ihaillut ja ostanut uusia kotijuttuja, vaikka en yleisesti ottaen ole tällä hetkellä juurikaan kiinnostunut käyttämään rahojani sisustukseen. Ensin tuli viattomasti uusi juliste ja pieni viiruvehka, sitten raahasinkin jo itseni kokoista kultapalmua ovesta sisään.
Sain itseni onneksi kiinni tässä vaiheessa ja olenkin tyytynyt lähinnä siivoamaan ja järjestelmään vähän huonekaluja ympäriinsä. Koska ihan oikeastihan ei tarvita meille kotiin yhtään mitään uutta.
Paitsi ehkä ne pellavalakanat, joista olen haaveillut jo vuoden päivät, mutta en ole vieläkään raaskinut sijoittaa mokomiin.
Käpertynyt sohvannurkkaan teepannun sekä iltapalan kanssa ja koukuttanut itseni etelä-korealaiseen tv-sarjaan. Tai no, se on jo katsottu ja nyt olen sillä tasolla, että selvittelen mistä löydän lisää vastaavia. Heräsikö uteliaisuus?
Kurkkaa Yle Areenasta sarja nimeltä W ja varaudu siihen, että ahmit sarjan alle viikossa. Siitäkin huolimatta että se vie 16 tuntia elämästäsi ja huomaat pian seuraavasi pääosanäyttelijöitä Instagramissa kuin mikäkin teini-ikäinen.
Ottanut etätyöpäivinä niin lungisti, että olen havahtunut neljältä iltapäivällä poikaystäväni kotiintuloon ja siihen tosiasiaan, että olen edelleenkin yöpaidassani ja työpisteeni on se samainen sohvannurkka, jossa jumitan sitten iltaisin höperönä sen teepannun kanssa. Perjantaina kävi näin ja tajusin myös samalla, etten ollut fyysisesti puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, vaikka olin ollut hereillä kymmenen tuntia. Hehe, morjens.
Toisaalta on tämä kotihiireily tehnyt ihan hyvääkin. Meidän koti on siistimpi kuin kertaakaan kesän aikana ja olen nukkunut kuin tukki. Mieli tuntuu rauhoittuneelta, kun ei ole kokoaikaa kiire johonkin.
Sitten vielä vähän balanssia tämän syyshirviön ja aktiivisen ihmisen välille ja alkaisi olemaan asiat ihan mallillaan.
