Aamuihmisyyden yli-inhimillisyys

 

Tahtoisin ihan jumalattomasti olla aamuihminen. Sellainen, joka kello viiden ja kuuden välillä kerii rankansa irti petauspatjasta ja ottaa uuden aamun vastaan iloiten. Lallatellen tuorepuristaa itselleen mehun, ottaa kylmän suihkun ja lähtee kohti työpaikkaa silloin kun muut, ne astetta huonommat ihmiset, vasta aloittavat joka-aamuisen torkuttamisensa. 

Mutta en kyllä haluamisestani huolimatta ole. 

 

 

En ole täysin toivoton tapaus. Torkutan toki usein, mutta useimmiten kohtuullisesti noin viisitoista minuuttia. Joskus tunninkin, mutta ei puhuta siitä. Saan päiväni käyntiin täysin mainiosti ilman kahvia, tai pakkokin, sillä juon kahvini nykyään vasta työpöydän ääressä muutama tunti heräämiseni jälkeen. Jokaisena aamuna teen aamupalan, laitan itseni mielestäni ihan kohtuullisen mukiinmeneväksi ja ulkoilen työpaikalleni noin kello yhdeksäksi. Siunausta hänelle, joka on keksinyt liukuvan työajan.

En muista koska olisin viimeksi ollut myöhässä, nukkunut pommiin tai joutunut skippaamaan osia aamurutiinistani. Ehkä joskus kouluaikoina ja kerran kaksi kesää sitten, kun olin katsonut työvuoroni alkamisen väärin. Silloin muuten nolotti. Saanen kyllä kiittää tästä ”aina ajoissa”-asenteestani lähinnä työaikojani, mutta tietysti mieluummin kiittelisin itseäni.

 

 

Tasaisin väliajoin yritän harjoitella aamuihmiseksi kääntymistä. Kuulostaa siltä, kuin harhaoppista käännytettäisiin kirkonmenoihin, mutta toisaalta, yhtä lahkonomaisena toimintana aamuihmisyys silmissäni näyttäytyy. Useimmiten onnistun huonosti, mutta tämänkertainen kokeiluni on mennyt oikeastaan aika hienosti. Olen jo muutaman viikon ajan herännyt sujuvasti kuuden korvilla, selviytynyt aamuistani nopeasti ja saapunut työpaikalle silloin, kun koko toimisto on vielä hiljainen. Vai ovatkohan kaikki kesälomilla.

Osan kokeiluni kiitoksista ansaitsee poikaystävääni, jonka kello soi 5.45 jokaisena arkiaamuna. Olen kannustanut häntä potkaisemaan minut sängystä ylös vaikka väkisin, mutta hän ei ilmeisesti tohdi yrittää ja pilata mahdollisesti siinä omia aamujaan. Olen harvemmin kiukkuinen, paitsi ehkä juuri silloin, kun herään kesken unieni. Vaihtoehtoisesti  voisi kiittää myös kesää ja sen jumalatonta määrää valoa, joka salakavalasti herättää aamu-unisen. Mutta mieluummin kiittäisin tässäkin tapauksessa itseäni. Ruokkisi luottoa tulevaan nähkääs.

 

 

Jostain syystä viime talvena Kambodzassa olin kolmen viikon ajan täydellinen aamuihminen. Heräsin joinain aamuina niin aikaisin, ettei majapaikkamme mama ollut edes saanut vielä kahvipannuaan tulille. Ja se on aikaista se. 

Tulin siihen tulokseen, että tuona aikana Kambodzassa salaisuuteni oli se, että kerrankin elämässäni menin ajoissa nukkumaan. Tarkalleen ottaen kömmin sänkyyn jokaikisenä päivänä kello yhdeksän ja kymmenen välillä. Mitäpä muuta sitä tekisi pilkkopimeässä bungalowissa kuin nukkuisi. Lopputulema? Heräämisen sijasta olenkin siis aivan törkeän huono menemään nukkumaan. Miettikää, kaksikymmentäseitsemänvuotias ihminen ei osaa mennä nukkumaan, vaikka tietää sen olevan hyväksi itselleen? Näin on maailmankirjat sekaisin. 

 

 

Kävin hankkimassa meille makuuhuoneeseen uudet tekstiilitkin, sillä ajattelin että edistäisi tätä nukkumaanmenoani. Ei auttanut, vaikka makuuhuone itsessään nyt kovin viihtyisä onkin. Voi myös olla että käytin projektiani hyvänä syynä uusia kyseiset, kylläkin uusinnan tarpeessa olleet, lakanat.

Ei auta siis lakanat, ei järkevät puheet. Olisiko siis vinkkejä aamuihmiseksi kääntymisessä? Oletko ehkä itse sellainen tai vielä parempaa, sellaiseksi kääntynyt? Kerro jo! On alkanut projektini meinaan takkuamaan, sillä vaikka heräänkin aikaisemmin, nukun aivan liian vähän. Kostautuu viikonloppuisin, kun ilman herätyskelloa koisinkin yhtäkkiä kellon ympäri. Olisikohan ratkaisuna selkärangan kasvattaminen vai vaihtoehtoisesti sen tosiasian hyväksyminen, että kelloni käy eri aikaa kuin noilla yli-inhimillisillä aamuihmisillä.

KOTIHIIREN TUNNUSTUKSET

Sisäinen kotihiireni heräsi sillä sekunnilla kun helle väistyi kaatosateiden tieltä. Joku biologinen vaisto ajaa minut kaivautumaan kotikoloon ja tekemään siitä sellaisen pesän, johon piiloutua pakoon pimeää syksyä. Varmasti täysin sallittua, mutta silti on vienosti sellainen olo, että olen hetkellisesti kadottanut kaikki elämänhallintataitoni. Olen muun muassa:

Kehitellyt sokerikoukun. Se alkoi viattomasti laatikollisesta lokumeja, joita siskoni miehensä kanssa toi meille tuliaisiksi Turkista. Yksi tai kaksi kahvin kanssa, sitten pala tummaa suklaata iltateellä, you know, kierre on valmis.

Homma huipentui tänään kun kahvittelimme Jeren äidin ja isovanhempien kanssa ja vetäisin napaani mutakakkua, jäätelöä ja muutaman namusen enkä kaatunut kuolleena sohvalle sokeriöverien kourassa niin kuin normaalisti.

Vieroitushoito alkanee pian.

Ihaillut ja ostanut uusia kotijuttuja, vaikka en yleisesti ottaen ole tällä hetkellä juurikaan kiinnostunut käyttämään rahojani sisustukseen. Ensin tuli viattomasti uusi juliste ja pieni viiruvehka, sitten raahasinkin jo itseni kokoista kultapalmua ovesta sisään.

Sain itseni onneksi kiinni tässä vaiheessa ja olenkin tyytynyt lähinnä siivoamaan ja järjestelmään vähän huonekaluja ympäriinsä. Koska ihan oikeastihan ei tarvita meille kotiin yhtään mitään uutta.

Paitsi ehkä ne pellavalakanat, joista olen haaveillut jo vuoden päivät, mutta en ole vieläkään raaskinut sijoittaa mokomiin.

Käpertynyt sohvannurkkaan teepannun sekä iltapalan kanssa ja koukuttanut itseni etelä-korealaiseen tv-sarjaan. Tai no, se on jo katsottu ja nyt olen sillä tasolla, että selvittelen mistä löydän lisää vastaavia. Heräsikö uteliaisuus?

Kurkkaa Yle Areenasta sarja nimeltä W ja varaudu siihen, että ahmit sarjan alle viikossa. Siitäkin huolimatta että se vie 16 tuntia elämästäsi ja huomaat pian seuraavasi pääosanäyttelijöitä Instagramissa kuin mikäkin teini-ikäinen.

Ottanut etätyöpäivinä niin lungisti, että olen havahtunut neljältä iltapäivällä poikaystäväni kotiintuloon ja siihen tosiasiaan, että olen edelleenkin yöpaidassani ja työpisteeni on se samainen sohvannurkka, jossa jumitan sitten iltaisin höperönä sen teepannun kanssa. Perjantaina kävi näin ja tajusin myös samalla, etten ollut fyysisesti puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, vaikka olin ollut hereillä kymmenen tuntia. Hehe, morjens.

Toisaalta on tämä kotihiireily tehnyt ihan hyvääkin. Meidän koti on siistimpi kuin kertaakaan kesän aikana ja olen nukkunut kuin tukki. Mieli tuntuu rauhoittuneelta, kun ei ole kokoaikaa kiire johonkin.

Sitten vielä vähän balanssia tämän syyshirviön ja aktiivisen ihmisen välille ja alkaisi olemaan asiat ihan mallillaan.

 

3+1 MIELENKIINNONKOHDETTA JUST NYT

 

Olen listaihminen ja teen listan aina, kun on jotain listattavaa. Tapa on ollut osana elämääni aina, on ne listat sitten syntyneet kalenterin sivuille tai inspiraatiokollaasin uumeniin. Nyttemmin huomaan listojen siirtyneen blogiini. Ehkä kaipaa hieman jäsentelyä tämäkin, vaikka myönnän, että voisin koittaa rimpuilla näistä eroon. Mutta jospa vielä kerta kiellon päälle.

Siispä lista siitä, mikä kiinnostaa tällä viikolla?

 

 

Vaatteissa?

Syksy ja se tunne, kun voi poistua ulko-ovesta neulepuserossa. Se on muuten sellainen tunne, jota ei uskoisi kaipaavansa. Mutta silti havahdun siihen tasaisesti. Jokaisen lämpimän kesän ja ulkomailla vietetyn talven jälkeen. On ihana pukeutua lämpimästi, turvallisesti. Kääriytyä. Farkut, jakut ja kerrokset, kaikki niin kaivattua vaihtelua.

Syksy on myös hyvä aika käydä vaatekaappia läpi ja miettiä, mitä ei tullut käytettyä edellisellä sesongilla. Itse viikkailin juuri tänään siivouksen ohessa kirpparikasaan kimonoita ja muita iloisen värikkäitä vaatekappaleita, joihin en ole koskenut ainakaan kahteen kesään. Niin ja laitoin syrjään ne, joita ennustelen rakastavani vielä ensi kesänäkin.

 

 

Kosmetiikassa?

Kaikki puhdistava. En tiedä onko se tuo pitkä helteinen kesä vai sen kääntymisen seuraavaksi vuodenajaksi, mutta naama tuntuu tukkoiselta ja rasvoittuvalta. Sellaiselta, että tekee yhtaikaa mieli kuoria ja kosteuttaa. Jynssätä ja jättää totaalisen rauhaan. Olen kävellyt kultaista keskitietä ja puunannut maltilla. Lempicomboni tällä hetkellä on puhdistava naamio ja sen jälkeinen öljykylpy.

Ongelmia tuottaa myös jumalatonta tahtia rasvoittuvat hiukset. Tekisi mieleni jysäyttää päähän hiusväri ensimmäistä kertaa neljään vuoteen ja nauttia sen tuomasta karheudesta, mutta koitan olla maltillinen. Saatoin myös yksi ilta epätoivon iskiessä googlettaa permanenttia ja se itseasiassa jopa houkuttelisi, jos ei kuumottaisi ihan yhtä paljoa. Jos jollain on ratkaisu ”hiukseni rasvoittuvat vuorokaudessa”- pulmaan, otan sen ilolla vastaan.

 

 

Duunissa? 

Elän edelleenkin kunnon honeymoon-vaihetta uuden työni kanssa ja hyvä niin. Erityisen mukavalta tuntui tällä viikolla se, kun sain yhdistettyä työviikkooni muutaman etäpäivän. Parasta, kun aamukahvin jälkeen voi edelleen pyjamassaan aloittaa työnteon suoraan sängystä. Vaikka jotenkin uumoilen, että pääni ei kyllä kestäisi kotoa työskentelyä juuri tuota kahta vuorokautta pidempään.

+1 Antti Tuiskun Antti Tapani, jota kuuntelen äänikirjana BookBeatista. Olin ihan hullu Antti-fani silloin, kun Ensimmäinen julkaistiin. Osaan edelleen ne kaikki kappaleet ulkoa. Tartuin kirjaan mielenkiinnosta, en odottaen oikein mitään. Mutta se onkin ihan tosi mielenkiintoinen ja valottaa kokoajan sellaista alaa, josta minulle itselläni ei ole ennakkoon hajuakaan. Suosittelen.