Marraskuun lapsi

 

Oletteko kuulleet sellaista väittämää, että meidän oma syntymäkuukautemme on meille vuoden parasta aikaa? Että keho ikään kuin tietää, että kyllä, tämä on nyt minun kuukauteni ja pakkaa itsensä täyteen voittamatonta energiaa?

Teoria on minusta varsin kutkuttava, jos se ei vain ontuisi niin kovasti. 

Ei sillä etten uskoisi horoskooppeihin, sillä uskon. En kovinkaan fanaattisesti, mutta siltikin. Oma horoskooppimerkkini on välillä niin ärsyttävän paikkansa pitävä, että tuntuu, kuin sen laatija yrittäisi salakavalasti kettuilla. Ja jollain tapaa tuokin reaktio todistaa sen, että niissä jotain todenperää on. Mutta sitä en usko, että oma syntymäkuukausi olisi, ainakaan minulle, vuoden parasta aikaa.

Putkahdin tähän maailmaan lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten marraskuussa.

Siis sinä koko pohjoisen pallonpuoliskon ankeimpana kuukautena, jolloin ulkona on enemmän pimeää kuin valoisaa ja kaikki tuntuu yhtä tahmealta purkkapallolta. 

 

 

Marraskuussa syntyneenä on vaikea iloita siitä, että tämä on muuten minun kuukauteni. Ei ole ylitsepursuavaa energiaa, jonka sijoituskohdetta joutuisi pohdiskelemaan tai ahaa-elämyksiä omasta minuudesta, koska nyt on vaan niin hyvä olla. Marraskuussa minun mielestäni on vain loskaa ja pimeää ja loputtamia iltoja villasukissa nenäliinaan puhallellen. Ei mitään, mitä kaipaisin sitten, kun marraskuu on vihdoin ohitse.

Yhden ainoan hupaisan asian löydän syntymäajastani. Siinä toistuu vain kaksi numeroa ja sen toistaminen sellaiselle, joka ei ole sitä ennen kuullut, on aina yhtä huvittavaa.

”yksiyhdeksänyksiyksiyksiyhdeksänyhdeksänyksi.”

Tein tämän muuten juuri tänään puhelimessa kun varasin ajan työterveyslääkärille työhöntulotarkastuksen. En tiedä onko syynä lähenevä syntymäpäivä vai tämä synkkä marraskuu, mutta tuli sellainen olo, että kerran aikuiselämässä voisi ottaa vaikka verikokeetkin. Vaikkapa sitten työhöntulotarkastuksen verokkeella, puolitoista vuotta työsuhteen alkamisen jälkeen.

 

 

Olen sitä mieltä, että tämän syntymäkuukausi-teorian on keksinyt joku, jolla on syntymäpäivät hieman suotuisampana vuodenaikana kuin meillä loppuvuoden lapsilla. Sellainen joku, jonka muistikuva lapsuuden syntymäpäivistä oli tuoreita mansikoita ja auringonpaistetta. Itse muistan lähinnä toivoneeni, että voi jospa tulisi lunta, niin loppuisi tämä pimeys.

Toisaalta muistan lukeneeni myös teoriasta, jonka mukaan marraskuussa syntyneet ovat muina kuukausina syntyneitä todennäköisemmin sarjamurhaajia. Että toisaalta, taidan mieluummin karistaa tämän kyynisyyteni ja alan vaikka väkipakolla tykkäilemään tästä synkkääkin synkemmästä syntymäkuukaudestani. 

 

Kaamoksen torjujaiset

 

Palasin kaksi viikkoa sitten kesälomalta. Vietimme vajaan kuukauden Vietnamin lämmössä, tutustuen uuteen maahan, kulttuuriin ja erityisesti ruokaan. Oli mukavaa, itseasiassa niin mukavaa, etten edes kirjoittanut, vaikka olin niin hieman etukäteen mielessäni maalaillut. 

Loma keskellä syksyä tuntui luksukselta. Oli täydellistä venyttää lämmintä kesää vielä kuukauden verran ja vaihtaa vielä hetkeksi päälle hiipineet neulepaidat sandaaleihin. Tulin kotiin juuri sinä maagisena päivänä, kun oli hieman pakkasta, aurinkoa ja kirkas, jumalaisen sininen taivas. Istuin bussissa lentokentältä kohti kotia ja katselin ympärillä loistavaa ruskaa haltioituneena. Muistan miettineeni, että jestas miten ihanaa, onneksi tulin kotiin. En ole ihan varma, olenko nähnyt taivasta sen jälkeen. Kaamos on alkanut vyörymään päälle toden teolla ja ruusuinen ajatus Suomen syksystä on alkanut karisemaan samaa tahtia pimenevän päivän kanssa. 

 

 

Kaamosajan huomaa jostain syystä aina vasta silloin, kun se on vyörynyt jo toden teolla päälle. Aurinko nousee silloin, kun pyöräilee pipo päässä töihin ja laskee parhaassa tapauksessa jo silloin, kun tuijotat sitä vielä työpöydän äärestä ikkunan läpi. Vettä sataa niin paljon, että huomaa kyseenalaistavansa sen loistavan ajatuksen ostaa syystakiksi villakangastakki, jota ei hentone kastella turhaan. 

Väsyttää ihan kamalasti. Väsyttää vaikka ottaisi rennosti, kävisi happirikkailla kävelyillä illan suussa ja nukkuisi sitten makoisasti kahden peiton alla, villasukat jalassa. Unien pituudesta välittämättä, aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle koisimaan. Väsymyksen ja kiireisten päivien jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tulee sellainen omituinen fiilis, että näinkö se elämä kulkee rataansa ja itse sitä katselee vähän väsähtäneenä vierestä. Mutta eihän se niin todellisuudessa ole. Se on vain kaamosaika, joka saa mielen matalaksi. 

 

 

Pyhitin tämän sateisen ja harmaan viikonlopun kaamoksen torjujaisille, jotta seuraava viikko olisi astetta lempeämpi. Olen…

…kiskaissut toppatakin niskaan ja kävellyt sumuisessa tihkusateessa välittämättä siitä, että kävelyn lopuksi olen aivan litimärkä.

…siivonnut kodin putipuhtaaksi, sytytellyt kynttilöitä ja kuunnellut tunnelmallista musiikkia.

…keittänyt vähän liikaa kahvia ja juonut sen ihan rauhassa, katsellen ikkunasta säätilaa, joka vaihtelee sateesta rakeisiin ja taas takaisin. 

…nähnyt ystäviäni, juonut viiniä ja nauranut silmät sikkurassa.

…katsellut romanttista draamaa ja itkenyt sitten ihan vähän, koska olen oikeasti aika pehmo. 

…pelannut Trivial pursuitia, voittanut ja viettänyt voitontanssin jälkeen loppuillan sohvalla ystävien kanssa katsellen televisiota. 

…nauttinut omasta seurastani ja ikävöinyt hippaisen (sillai hyvällä tavalla) poikaystävääni, jonka reissu jatkui vielä minun lähdettyäni. 

 

 

Olo on jo paljon parempi, levännyt ja positiivinen. Tai ainakin positiivisempi. Tekee jotenkin hyvää pysähtyä, vähän tutkiskella oloaan ja sitten tajuta, että hei, tää on nyt vaan väliaikaista. En tykkää jäädä vellomaan enkä ylipäänsä suosittele sitä kenellekkään. En kaamosaikaan, enkä muutenkaan. Mutta kyllä minäkin silti huomaan tällä hetkellä toivovani, että syksy kääntyisi jo ensilumen kautta talveen. Haluaisin elämääni ripauksen aurinkoa ja luonnonvaloa. Jos ei ole liikaa pyydetty. 

 

Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella sujuu kaamosaika? Piece of cake vai jäätävän kamalaa?

 

Permanentti & Rahuan elvyttävät tuotteet

Rahuan tuotteet saatu testaukseen, kiitos Sugar Helsinki!

 

Olen hiusasiossa puuduttavan tylsää sorttia, varsinkin nykyisin, kun en ole moneen vuoteen enää värjännyt hiuksiani. Hiustyylini uudistuu lähinnä yhdellä tavalla: leikkaamalla. Mutta leikkaustyyleissäkin suosin hyvin klassista linjaa, myönnettäköön. 

Viime tammikuussa tylsistyin kuitenkin hiuksiini totaalisesti ja varasin spontaanisti ajan permanenttiin. Joo-o, se ois kaikki tai ei mitään tälle neidille.

Toivoin permanentilta rakennetta ja isoja, korkkiruuvimaisia kiharoita, jotka toisivat ryhtiä aina yhtä lättänään hiustyyliini. En tiedä oliko vika odotuksissani vai itselleni entuudestaan tuntemattomasta kampaajassa, mutta en ollut lopputulokseen tyytyväinen.

 

Tältä mun hiukset näytti tauotta melkein puoli vuotta – en tykännyt. 

 

Upean kiharapilven sijaan sainkin hieman pikanuudeleita muistuttavan, peruukkimaisen kasan, joka ei asettunut millään kauniisti. Ostin uuden föönin, marssin kemppariin ostamaan kiharavoiteen sekä muotovaahdon ja testailin niin curly girl-metodit kuin kampaajien vinkit. Mutta ei se oikein asettunut, vaikka kuinka hymyssä suin sitä koitin pöyhiä. Vaihtoehtoja tuntui olevan kaksi. Joko kiharavoide ja diffuuseri, jolloin hius oli nuudelimainen tai luonnostaan kuivatus, jolloin hius oli kaikista tököteistä huolimatta pörröinen (kuten kuvassa). En tykännyt kummastakaan.

Keväämmällä varasin ajan toiselle kampaajalle, joka sai taidokkaalla leikkauksella hiuksen hieman paremmin käsiteltäviksi, mutta kiharat itsessään olivat edelleen itselleni epämieluisat. Ainoa toivo, jolla sain hiukset ruotuun oli niiden lisäkihartaminen. Siispä kiharapuikko kuumenemaan ja kihartamaan kiharan päälle. Ihan älytöntä puuhaa, tiedän.

Nykyisellään permanenttini alkaa olemaan jo aikalailla loiventunut. Hius kihartuu kyllä edelleen, mutta saan sen myös vain loivalle laineelle, kun kampaan sen hoitoaineen vaikuttaessa ja vielä kerran pesun jälkeen. Helpotus on ollut suuri.

 

 

Mitenkään hirveän suurta tuhoa permanentti ei hyväkuntoiseen hiukseeni saanut aikaiseksi, onneksi. Tuhot ovat tällä kertaa enemmänkin henkisellä puolella, kun en ole ollut sinut hiusteni kanssa. Hius kuitenkin on tuntunut hieman normaalia kuivemmalta, jonka olen varmaankin itse aiheuttanut ahkeralla kihartamisella. Pelastavaksi enkelisiksi saapui Rahua, jonka hoitavat tuotteet palauttivat hiuksiin kimmoisuuden ja kiillon. Hiukset tuntuvat jo melkein omilta.

Rahuan tuotteet on valmistettu Amazonin sademetsästä kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti kerätyistä kasveista. Niiden ytimessä toimii rahuaöljy, joka sisältämiensä Omega-9 rasvahappojen avulla ravitsee, vahvistaa ja uudistaa hiuksia. Tuotteissa käytetty kvinoa puolestaan elvyttää ja kosteuttaa.

 

Rahua Classic Shampoo | Kokemuksia

  •  Miellyttävä tuoksu ja koostumus, joka vaahtoutuu juuri sopivasti
  • Pesee hiukset hyvin ja jättää hiukset ilmaviksi sekä kevyiksi
  • On jo itsessään todella hoitava, joten hoitoaineen skippaaminen ei haittaa ollenkaan
  • Hiukset kiiltävät ja näyttävät todella hyväkuntoisilta
  • Helposti oireileva päänahkani on täysin onnellinen
  • Ainoa miinus: hiukset rasvoittuvat suhteellisen nopeasti pesun jäljiltä eli ei ole itselleni ehkä tarpeeksi pesevä 

 

Rahua Voluminous Conditioner | Kokemuksia

  • Ei latista tai ylihoida: hiukset ovat pehmeät, mutta ilmavat
  • Pesun jälkeinen hiusten selvittäminen on todella helppoa
  • Miellyttävä tuoksu ja kevyt koostumus, jota voi surutta hieroa aina päänahkaan asti
  • Monitoimituote, sillä voidaan käyttää myös hiuksiin jätettävänä hoitoaineena

 

Hiukseni vajaa kahdeksan kuukautta permanentin jälkeen..kiharrettuna.

 

Tällä hetkellä olen hiuksiini taas sangen tyytyväinen, vaikka keväällä meinasin menettää omituisen kiharakasani kanssa hermot ihan totaalisesti. Hius asettuu paremmin nyt, kun kihara on hieman loiventunut ja ei vaadi enää valtavasti työtä. Jumalattomasti aikaa vievän diffuuserilla kuivaamisen olen unohtanut täysin ja olen kehittänyt oman rutiinin, jolla saan hiuksiini loivahkon ja itseni näköisen kiharan. Siis tuollaisen, joka on näkyvissä yllä olevassa kuvassa. Se vaatii hyvät, kosteuttavat tuotteet, hieman ylimääräistä kampaamista ja muutaman kihartimella väännetyn kiharan. 

En niinkään kadu permanentin ottamista, mutta en kyllä ottaisi sitä uudelleenkaan. Syynä se, että tulokset eivät olleet sitä, mitä mielikuvissani olin ajatellut. Permanentti ei helpottanut aamujani vaan teki niistä entistä vaikeampia. Enkä oikein pitänyt siitä, miten säkkäräinen kiharasta tuli, vaikka nimenomaan pyysin loivaa kiharaa (nopeasta tai vaikka välittömästä suoristumisesta huolimatta). Long story short: mieti kahdesti ja tiedosta se, millaiset kiharat permanentti sinulle taikoo ennen kampaajan tuoliin istahtamista. 

Ei oo tukkakriisien voittanutta, sanokaa mun sanoneen!