Moi, täällä ollaan, kuuleeko kukaan?
Spontaanien blogitaukojeni, joita on rehellisyyden nimissä ollut muutamia, spontaanein taisi juuri tulla päätökseensä. Ei harmita, myönnettäköön. 11 vuoden bloggaamisen jälkeen on minusta ihan OK vähän hengähtää. Ainakin välillä. Hengähtää ja miettiä, että miksi tätä onkaan tehnyt. Miksi aloitin, miksi jatkoin, miksi kaipasin taukoa. Kaikkia niitä olen mielessäni pyörittänyt. Pyöritin myös ajatusta siitä, että entä jos ei enää kirjoittaisikaan. Entä jos laittaisi blogin kiinni ja keskittyisi ihan johonkin muuhun kallisarvoisena vapaa-aikanaan.
Mutta tulin lopputulemaan, että en valaistunut tässä puolen vuoden aikanakaan ja vaalinut tuota edellä mainittua vapaa-aikaani mitenkään kovin kunniallisesti. En aloittanut uutta upeaa harrastusta, joka inspiroi minua ja ympärillä olevia uhkeaan ja upeaan elämänmuutokseen. En edelleenkään joogaa aamun pikkutunneilla tai ole kaivanut vanhoja vesivärejäni ja alkanut suunnittelemaan vaatteita tai alkanut kasvattaa omaa kombuchaa tai mitä näitä nyt on.
Täytin sen ajan, jonka käytin aikaisemmin blogin kirjoittamiseen nyt kaikkeen muuhun kuin sellaiseen someseksikkääseen itsensä tutkiskeluun ja maailman halailuun, jota kateellisena katsellaan Instagram Stooreista omalta kotisohvalta ja kelaillaan, että miksen minä.
Sen sijaan katselin korealaisia draamasarjoja ja koukutuin niiden inspiroimana kimchiin. Selailin nettikauppoja ja ostin liikaa vaatteita, vaikka sitä ei nykypäivänä haluaisi sanoa ääneen. (Uudet vaatteet muuten tuntuvat vähemmän merkityksettömiltä, kun niistä ei tiedota koko Suomen kansaa, sanokaa mun sanoneen. Ehkä kokeilen sittenkin sitä itsensä tutkiskelua.) Istuin parvekkeella nyppimässä kukkiani, yritin harrastaa joogaa vähintään joka maanantai ja viikkasin vaatekaappiani konmari metodilla. Kehittävää? Ei. Tekikö hyvää? Hitto teki.
Jokainen, joka tuottaa aktiivisesti sisältöä tietää sen tunteen, kun on tarve tuottaa. Kun on tauolla, ei tarvitse. Esimerkiksi talven Aasian reissulla otin kourallisen kuvia. Keväisellä Pariisin kiepauksella en ottanut edes kameraa mukaani. Pieneltä kuulostava askel ihmiskunnalle, mutta aika valtava ihmiselle, joka on tottunut tallentamaan about kaiken.
Miksi sitten palasin, saattaisitte miettiä. Minä ainakin mietin. Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: palasin, koska tuli ikävä. Tuntuu kuin asumuserossa ollut suhde olisi saanut jatkoa. Kaikki tuntuu uudelta ja vieraalta, mutta samaan aikaan tutulta ja turvalliselta. Kipinä on palannut. Päätin, en edes muista koska, että alan taas kirjoittamaan. Siis muutakin kuin työpöytäni ääressä kuukausipalkan turvin. Alan kirjoittamaan itselleni, teille, jollekulle. En tiedä edes kenelle. Siitä lähtien olen jo hiljaa valmistellut. Odotellut sitä hetkeä, kun olen valmis.
Aloin kuvaamaan. Itseäni toisen toimesta (se tuntui omituiselta) ja kaikkea ympärilläni (se tuntui turhauttavalta). Taitoni ovat ruosteessa, niin kameran edessä kuin takanakin, mutta kaippa ne sieltä elpyvät. Tai sitten alennan standardejani. Kovin vaikea tehtävä ihmiselle, jonka visuaalinen silmä kyynelehtii kaikenlaisesta visuaalisesta vääryydestä, kuten vaikkapa väärän värisestä tiskirätistä.
Huomasin olevani valmis eilen, sunnuntaina noin kello kuusi illalla. Päivä oli aurinkoinen ja rauhallinen, seesteinen. Luin lehteä, rouskutin aprikooseja ja siristelin otsa kurtussa taivaalla loistavan auringon vuoksi. Ja siinä hetkessä tuli olo, että nyt voisin kirjoittaa. Puhelimen 12% akkua riitti siihen, että kirjoitin ajatukseni ja fiilikseni puhelimen muistioon. Hetki oli oikea ja flow niin hyvä, että teksti vain soljahti ulos.
Mutta olenhan minä vielä hieman ruosteessa.
Pienessä ruosteessa on myös blogin ulkoasu, joka tietysti muuttui aivan roskaksi silmissäni sillä sekunnilla kun blogi muutti uuteen domainiin. Luulen tähän pätevän sama salaisuus kuin mitä Imagesta lukemani artikkeli sanoi asuntojen remontoinnista. Jalo ajatus meni jotenkin tähän tapaan: Kun asut vuokralla, siedät toisen laittamat rumat keittiönkaapit, mutta annas kun muutut asunnon omistajaksi. Siinä vaiheeasa ahdistaa niin kovasti, että marssit vaikka käsilläsi pankkiin anelemaan remppalainaa.
Siihen tulee siis muutoksia, blogini ulkoasuun, niin kuin vapaa-aikaanikin. Ihan hyviä juttuja molemmat, sanoisin. Tuntuu, kuin uudet tuulet puhaltaisivat. Mikä fiilis siellä?
