Mimmi mokoma meni ja toivoi, että jollain tapaa avaisin kulunutta vuotta. Siis näitä menneitä kuutta kuukautta, jotka olen tyytyväisenä ollut hissun kissun ja lähinnä mielikuvissani miettinyt, että jospa sitä kirjoittaisi. Mielikuvissa nimen omaan, en meinaan kirjoittanut. Kuuteen kuukauteen mahtuu aika paljon elämää, mutta kun sitä näin jälkikäteen alkaa miettimään, ei mieleen tunnu nousevan juuri mitään. Kelataan siitäkin huolimatta vähän taaksepäin, tämän vuoden alkuun ja kirjataan ylös kaikki sellainen, joka sen arvoiselta tuntuu.
Vuosi vaihtui seuraavaan Kambodzassa. Jos oikein lasken, niin tämä oli kolmas kerta putkeen, kun katselen ilotulitteiden läikittämää taivasta Kampotin joen varrella. Kävimme syömässä, falafeleja lempikahvilassani, siinä samassa, jossa olen kirjoittanut opinnäytetyöni. Kaupunki oli niin täynnä ihmisiä, että mopolla sen läpi ajaminen tuntui kuin olisi hypännyt huvipuistolaitteeseen. Oli tuttu ja turvallinen olla, siitäkin huolimatta, että en ole istunut yhteenkään huvipuistolaitteeseen yli vuosikymmeneen.
Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.
Vietin viimeisen viikon lomastani Kuala Lumpurin sykkeessä. Join tuhat ja sata teh tarikia eli maitoteetä, joka on niin naurettavan hyvää, että suosittelen jokaista kokeilemaan jos joku kaunis päivä eksyy Malesiaan. Söin korealaista, kiinalaista, syyrialaista, intialaista ja malesialaista. Siis söin ja paljon. Kuala Lumpurin lämpöisessä sulatusuunissa sulaa ihmisen lisäksi myös monet keittiöt yhdeksi mielenkiintoiseksi sekamelskaksi ja niitä jokaista on pakko päästä maistamaan. Syömisen vastapainoksi uin, aamuin illoin ja kävelin jalkani kipeäksi kaupungin vilkkaita katuja. Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.
Poikaystävä jäikin, minä palasin kotiin. Oma valintani, joka ei loppujen lopuksi harmittanut kuin silloin harvoin, kun kerkesin työnteolta ikävöidä. Niin poikaystävää kuin Aasiaakin. Vietin ensimmäiset talvikuukaudet Suomessa hurjan pitkään aikaan. Oli jollain tapaa romanttista: pukeutua untuvatakkiin, kuunnella lumen narskuntaa kengissä ja seurata puhelimen sää-appista vuorokauden pituuden lyhenemistä ja sitten taas pitenemistä.
Talven pimeinä ja pitkinä päivinä koukutuin korealaisiin draamoihin, uimahallin höyrysaunaan ja kynsien geelilakkaukseen. Söin ihan liikaa ulkona ja sitten haastoin itseni ravintola-lakkoon, koska kauhistuin laiskuuttani, rahanmenoa ja sitä miten paljon syön ulkona. Kävin ottamassa permanentin kuin kuka tahansa kuusikymppinen ja tein innostavia juttuja duuneissa. Stailasin kuvauksia, suunnittelin kampanjoita ja kirjoitin ihan pirusti. Kun kirjoittaa ja somettaa työkseen juurikin noin paljon, niin vapaa-ajallaan ei muuten jaksa. Tai jos jaksaa, niin otan vinkkejä vastaan, että miten.
Housut ja T-paita Uniqlo/ Trenssi Kekäle/ Laukku Marimekko/ Sandaalit Clarks/
Maaliskuussa istuin ystäväni Lauran kanssa punavuorelaisessa pienessä kahvilassa, jossa taustalla pulputettiin enemmän Italiaa kuin Suomea ja mietittiin, miten mukava olisi lähteä hetkeksi pois. Ja niin me lähdettiin seuraavalla viikolla, pariisiin neljäksi yöksi. Ja olihan se mukavaa. On vaikea olla olematta mukavaa, jos viettää päivänsä pariisilaisella terassilla juoden espressoa ja syöden creme bruleeta tai vaihtoehtoisesti juo punaviiniä ja syö creme bruleeta.
Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa.
Kevät alkoi tänä vuonna huhtikuussa, ainakin minulla. Se toi tullessaan pukeutumisinspiraation, valoisat aamut sekä poikaystäväni. Tuntui siltä, kuin yksi sesonki olisi vaihtunut toiseen: muumilaakso herännyt talviunilta ja minä siinä samassa. Keväässä on jotain uskomatonta taikaa, oletteko samaa mieltä, vai alanko höperöitymään ennen kolmeakymmentä ikävuotta? Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa. Sitä huokaisee, lakaisee kodista pölyt ja rakastuu yhtäkkiä elämäänsä uudelleen.
Kuluvana kuukautena olen viettänyt lähes yhtä paljon aikaa kotona kuin lähipuistojen penkeillä. Suurimman osan ajasta olen istunut varjossa juomassa kahvia, mutta olen myös heittänyt sangria-hiprakassa frisbeetä, kuvannut alppiruusu-puiston jokaisen alppiruusun sekä tuijotellut pilviä ja miettinyt, että miksi olen ala-asteella opetellut kaikki pilvityypit ulkoa, mutta nyt en muista niistä yhtäkään.
Niin, sellaista olen tainnut puuhailla. En oikeastaan ihan hirveästi mitään. Elänyt arkea, välillä sellaista tappavan tylsää ja tasaista, välillä niin jumalattoman kiireistä, että on saanut pitää tukasta (siitä permanentatusta) kaksin käsin kiinni. Olen tehnyt töitä, paljon, ja sitten laiskotellut olan takaa sen vastapainoksi. Huomannut miten paljon rakastan omaa rauhaa ja olemista, ja miten paljon inhoan draamaa ja turhaa häsläystä. Ja sitten taas toisaalta ikävystynyt omassa seurassani ja miettinyt, että olispa edes jotain hyviä juoruja. Olen tästäkin huolimatta jotenkin ällöttävästi aikuistunut, vähän sillai huonollakin tavalla ja ihastunut oravanpyörä-elämään, joka tuntuu juuri tähän rakoon sopivan tylsältä. Ehtii sitä taas hötkyilläkkin toisaalta.
