Mimmi mokoma meni ja toivoi, että jollain tapaa avaisin kulunutta vuotta. Siis näitä menneitä kuutta kuukautta, jotka olen tyytyväisenä ollut hissun kissun ja lähinnä mielikuvissani miettinyt, että jospa sitä kirjoittaisi. Mielikuvissa nimen omaan, en meinaan kirjoittanut. Kuuteen kuukauteen mahtuu aika paljon elämää, mutta kun sitä näin jälkikäteen alkaa miettimään, ei mieleen tunnu nousevan juuri mitään. Kelataan siitäkin huolimatta vähän taaksepäin, tämän vuoden alkuun ja kirjataan ylös kaikki sellainen, joka sen arvoiselta tuntuu.
Vuosi vaihtui seuraavaan Kambodzassa. Jos oikein lasken, niin tämä oli kolmas kerta putkeen, kun katselen ilotulitteiden läikittämää taivasta Kampotin joen varrella. Kävimme syömässä, falafeleja lempikahvilassani, siinä samassa, jossa olen kirjoittanut opinnäytetyöni. Kaupunki oli niin täynnä ihmisiä, että mopolla sen läpi ajaminen tuntui kuin olisi hypännyt huvipuistolaitteeseen. Oli tuttu ja turvallinen olla, siitäkin huolimatta, että en ole istunut yhteenkään huvipuistolaitteeseen yli vuosikymmeneen.
Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.
Vietin viimeisen viikon lomastani Kuala Lumpurin sykkeessä. Join tuhat ja sata teh tarikia eli maitoteetä, joka on niin naurettavan hyvää, että suosittelen jokaista kokeilemaan jos joku kaunis päivä eksyy Malesiaan. Söin korealaista, kiinalaista, syyrialaista, intialaista ja malesialaista. Siis söin ja paljon. Kuala Lumpurin lämpöisessä sulatusuunissa sulaa ihmisen lisäksi myös monet keittiöt yhdeksi mielenkiintoiseksi sekamelskaksi ja niitä jokaista on pakko päästä maistamaan. Syömisen vastapainoksi uin, aamuin illoin ja kävelin jalkani kipeäksi kaupungin vilkkaita katuja. Viimeisinä päivinä katselin huoneemme ikkunasta auringonnousuja ja mietin, että tekisi mieli jäädä.
Poikaystävä jäikin, minä palasin kotiin. Oma valintani, joka ei loppujen lopuksi harmittanut kuin silloin harvoin, kun kerkesin työnteolta ikävöidä. Niin poikaystävää kuin Aasiaakin. Vietin ensimmäiset talvikuukaudet Suomessa hurjan pitkään aikaan. Oli jollain tapaa romanttista: pukeutua untuvatakkiin, kuunnella lumen narskuntaa kengissä ja seurata puhelimen sää-appista vuorokauden pituuden lyhenemistä ja sitten taas pitenemistä.
Talven pimeinä ja pitkinä päivinä koukutuin korealaisiin draamoihin, uimahallin höyrysaunaan ja kynsien geelilakkaukseen. Söin ihan liikaa ulkona ja sitten haastoin itseni ravintola-lakkoon, koska kauhistuin laiskuuttani, rahanmenoa ja sitä miten paljon syön ulkona. Kävin ottamassa permanentin kuin kuka tahansa kuusikymppinen ja tein innostavia juttuja duuneissa. Stailasin kuvauksia, suunnittelin kampanjoita ja kirjoitin ihan pirusti. Kun kirjoittaa ja somettaa työkseen juurikin noin paljon, niin vapaa-ajallaan ei muuten jaksa. Tai jos jaksaa, niin otan vinkkejä vastaan, että miten.
Housut ja T-paita Uniqlo/ Trenssi Kekäle/ Laukku Marimekko/ Sandaalit Clarks/
Maaliskuussa istuin ystäväni Lauran kanssa punavuorelaisessa pienessä kahvilassa, jossa taustalla pulputettiin enemmän Italiaa kuin Suomea ja mietittiin, miten mukava olisi lähteä hetkeksi pois. Ja niin me lähdettiin seuraavalla viikolla, pariisiin neljäksi yöksi. Ja olihan se mukavaa. On vaikea olla olematta mukavaa, jos viettää päivänsä pariisilaisella terassilla juoden espressoa ja syöden creme bruleeta tai vaihtoehtoisesti juo punaviiniä ja syö creme bruleeta.
Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa.
Kevät alkoi tänä vuonna huhtikuussa, ainakin minulla. Se toi tullessaan pukeutumisinspiraation, valoisat aamut sekä poikaystäväni. Tuntui siltä, kuin yksi sesonki olisi vaihtunut toiseen: muumilaakso herännyt talviunilta ja minä siinä samassa. Keväässä on jotain uskomatonta taikaa, oletteko samaa mieltä, vai alanko höperöitymään ennen kolmeakymmentä ikävuotta? Kun kaikki ympärillä alkaa kukoistamaan, näyttämään että hei, tästäkin talvesta selvittiin, niin minkä siinä mahtaa. Sitä huokaisee, lakaisee kodista pölyt ja rakastuu yhtäkkiä elämäänsä uudelleen.
Kuluvana kuukautena olen viettänyt lähes yhtä paljon aikaa kotona kuin lähipuistojen penkeillä. Suurimman osan ajasta olen istunut varjossa juomassa kahvia, mutta olen myös heittänyt sangria-hiprakassa frisbeetä, kuvannut alppiruusu-puiston jokaisen alppiruusun sekä tuijotellut pilviä ja miettinyt, että miksi olen ala-asteella opetellut kaikki pilvityypit ulkoa, mutta nyt en muista niistä yhtäkään.
Niin, sellaista olen tainnut puuhailla. En oikeastaan ihan hirveästi mitään. Elänyt arkea, välillä sellaista tappavan tylsää ja tasaista, välillä niin jumalattoman kiireistä, että on saanut pitää tukasta (siitä permanentatusta) kaksin käsin kiinni. Olen tehnyt töitä, paljon, ja sitten laiskotellut olan takaa sen vastapainoksi. Huomannut miten paljon rakastan omaa rauhaa ja olemista, ja miten paljon inhoan draamaa ja turhaa häsläystä. Ja sitten taas toisaalta ikävystynyt omassa seurassani ja miettinyt, että olispa edes jotain hyviä juoruja. Olen tästäkin huolimatta jotenkin ällöttävästi aikuistunut, vähän sillai huonollakin tavalla ja ihastunut oravanpyörä-elämään, joka tuntuu juuri tähän rakoon sopivan tylsältä. Ehtii sitä taas hötkyilläkkin toisaalta.
Juhannus Kaupungissa
Juhannus on kaikista pyhäpäivistä ja kissanristiäisistä suosikkini. Yöttömän yön juhla on mielestäni parhaimmillaan hyvässä seurassa ja luonnon helmassa. Olen viettänyt juhannusta rankkasateessa saaristossa, kääriytyneenä villasukkiin ja -vilttiin, lätkien korttia ja lämmittäen saunaa. Yhden juhannuksen olen istunut vuoronperään paljussa ja pihasaunassa, ja kömpinyt sitten suorilta nukkumaan. Useimmiten olen viettänyt juhannuksen saaristossa kaukana sivistyksestä.
Tänä vuonna jäimme kotiin, Helsinkiin. Ilman sen kummempia syitä päätimme, että voisi olla aika viettää elämänsä ensimmäinen keskikesä kaupungissa.
Pelkäsin aluksi, että minulle rakas juhla ei tunnu miltään, jos jäämme kaupunkiin. Että se jää mieleeni vain yhtenä niistä kaikista viikonlopuista, jotka vietämme kotona. Kotihiiriä kun olemme. Lopulta tajusin, että tarvitsee vain tehdä jotain sellaista, mitä ei normaalisti tekisi.
Uusia perunoita ja lohta, pieni pullo Proseccoa. Hiukset kiharalle ja kesämekko niskaan. Puhelimeen kahden vuorokauden matkalippu ja reppuun mansikoita, virtapankki ja kaikkea muuta, mitä kesäisellä seikkailulla voisi kaivata.
Näillä varustuksilla päädyimme juhannusaattona kahvilaan, jonka pihapiiri oli kaunis ja omistaja puolestaan totaalisen hämmentävä tapaus. Bussin penkeille rouskuttamaan sipsejä, samalla kun ikkunan takana vaihtui maisema toiseen. Päädyimme Seurasaaren lähistölle katselemaan meren liplatusta, Sibeliuspuiston kulmille piknikille ja lopuksi Ravintola Meritallin terassille, josta avautuvat maisemat muistuttavat enemmänkin vanhaa Suomi-filmiä kuin hektistä Helsinkiä. Auringonlaskun aikaan kävimme ottamassa nämä kuvat meren rannassa, ennen kuin lähdimme kävelemään kohti keskustaa. Vielä ystävien kanssa yksille ja sitten kotiin nukkumaan.
Juhannuspäivänä retkikassi täyttyi muutamasta viinipullosta ja eväistä, kun suuntasimme Suomenlinnaan. Viimeistään Suomenlinnan lautalla iski juhannus-fiilis: merituuli kasvoilla ja odottava tunne rinnassa. Löysimme tuuliselta saarelta suojaisan kohdan, jossa tuntui hetken aikaa siltä, kun olisi ollut lomalla etelä-euroopassa. Oliko syynä tapas-henkiset eväämme, iholla lämmittävä aurinko vai kaiuttimista pauhaava italialainen musiikki, en ole aivan varma. Mutta oli mukavaa. Niin mukavaa, että hyvästeltiin ystävämme vasta kaksitoista tuntia myöhemmin, kun aurinko oli jo noussut toistamiseen ja päivä vaihtunut aika päiviä sitten.
Nyt jälkiviisaana, juhannuksen jälkeisenä maanantaina, kun aamukahvi on juotu ja uusi viikko korkattu, on hyvä summata itselleen selviytymiskeinot seuraavaa mahdollista kaupunki-juhannusta varten. Luulen että näillä kahdella pärjää, kunhan on alkujärkytyksestä selvinnyt: stressaa vähemmän, nauti enemmän.
Kuuleeko kukaan?
Moi, täällä ollaan, kuuleeko kukaan?
Spontaanien blogitaukojeni, joita on rehellisyyden nimissä ollut muutamia, spontaanein taisi juuri tulla päätökseensä. Ei harmita, myönnettäköön. 11 vuoden bloggaamisen jälkeen on minusta ihan OK vähän hengähtää. Ainakin välillä. Hengähtää ja miettiä, että miksi tätä onkaan tehnyt. Miksi aloitin, miksi jatkoin, miksi kaipasin taukoa. Kaikkia niitä olen mielessäni pyörittänyt. Pyöritin myös ajatusta siitä, että entä jos ei enää kirjoittaisikaan. Entä jos laittaisi blogin kiinni ja keskittyisi ihan johonkin muuhun kallisarvoisena vapaa-aikanaan.
Mutta tulin lopputulemaan, että en valaistunut tässä puolen vuoden aikanakaan ja vaalinut tuota edellä mainittua vapaa-aikaani mitenkään kovin kunniallisesti. En aloittanut uutta upeaa harrastusta, joka inspiroi minua ja ympärillä olevia uhkeaan ja upeaan elämänmuutokseen. En edelleenkään joogaa aamun pikkutunneilla tai ole kaivanut vanhoja vesivärejäni ja alkanut suunnittelemaan vaatteita tai alkanut kasvattaa omaa kombuchaa tai mitä näitä nyt on.
Täytin sen ajan, jonka käytin aikaisemmin blogin kirjoittamiseen nyt kaikkeen muuhun kuin sellaiseen someseksikkääseen itsensä tutkiskeluun ja maailman halailuun, jota kateellisena katsellaan Instagram Stooreista omalta kotisohvalta ja kelaillaan, että miksen minä.
Sen sijaan katselin korealaisia draamasarjoja ja koukutuin niiden inspiroimana kimchiin. Selailin nettikauppoja ja ostin liikaa vaatteita, vaikka sitä ei nykypäivänä haluaisi sanoa ääneen. (Uudet vaatteet muuten tuntuvat vähemmän merkityksettömiltä, kun niistä ei tiedota koko Suomen kansaa, sanokaa mun sanoneen. Ehkä kokeilen sittenkin sitä itsensä tutkiskelua.) Istuin parvekkeella nyppimässä kukkiani, yritin harrastaa joogaa vähintään joka maanantai ja viikkasin vaatekaappiani konmari metodilla. Kehittävää? Ei. Tekikö hyvää? Hitto teki.
Jokainen, joka tuottaa aktiivisesti sisältöä tietää sen tunteen, kun on tarve tuottaa. Kun on tauolla, ei tarvitse. Esimerkiksi talven Aasian reissulla otin kourallisen kuvia. Keväisellä Pariisin kiepauksella en ottanut edes kameraa mukaani. Pieneltä kuulostava askel ihmiskunnalle, mutta aika valtava ihmiselle, joka on tottunut tallentamaan about kaiken.
Miksi sitten palasin, saattaisitte miettiä. Minä ainakin mietin. Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: palasin, koska tuli ikävä. Tuntuu kuin asumuserossa ollut suhde olisi saanut jatkoa. Kaikki tuntuu uudelta ja vieraalta, mutta samaan aikaan tutulta ja turvalliselta. Kipinä on palannut. Päätin, en edes muista koska, että alan taas kirjoittamaan. Siis muutakin kuin työpöytäni ääressä kuukausipalkan turvin. Alan kirjoittamaan itselleni, teille, jollekulle. En tiedä edes kenelle. Siitä lähtien olen jo hiljaa valmistellut. Odotellut sitä hetkeä, kun olen valmis.
Aloin kuvaamaan. Itseäni toisen toimesta (se tuntui omituiselta) ja kaikkea ympärilläni (se tuntui turhauttavalta). Taitoni ovat ruosteessa, niin kameran edessä kuin takanakin, mutta kaippa ne sieltä elpyvät. Tai sitten alennan standardejani. Kovin vaikea tehtävä ihmiselle, jonka visuaalinen silmä kyynelehtii kaikenlaisesta visuaalisesta vääryydestä, kuten vaikkapa väärän värisestä tiskirätistä.
Huomasin olevani valmis eilen, sunnuntaina noin kello kuusi illalla. Päivä oli aurinkoinen ja rauhallinen, seesteinen. Luin lehteä, rouskutin aprikooseja ja siristelin otsa kurtussa taivaalla loistavan auringon vuoksi. Ja siinä hetkessä tuli olo, että nyt voisin kirjoittaa. Puhelimen 12% akkua riitti siihen, että kirjoitin ajatukseni ja fiilikseni puhelimen muistioon. Hetki oli oikea ja flow niin hyvä, että teksti vain soljahti ulos.
Mutta olenhan minä vielä hieman ruosteessa.
Pienessä ruosteessa on myös blogin ulkoasu, joka tietysti muuttui aivan roskaksi silmissäni sillä sekunnilla kun blogi muutti uuteen domainiin. Luulen tähän pätevän sama salaisuus kuin mitä Imagesta lukemani artikkeli sanoi asuntojen remontoinnista. Jalo ajatus meni jotenkin tähän tapaan: Kun asut vuokralla, siedät toisen laittamat rumat keittiönkaapit, mutta annas kun muutut asunnon omistajaksi. Siinä vaiheeasa ahdistaa niin kovasti, että marssit vaikka käsilläsi pankkiin anelemaan remppalainaa.
Siihen tulee siis muutoksia, blogini ulkoasuun, niin kuin vapaa-aikaanikin. Ihan hyviä juttuja molemmat, sanoisin. Tuntuu, kuin uudet tuulet puhaltaisivat. Mikä fiilis siellä?