Arkistot vuoden mukaan: 2019

3.12.2019

Uuden passin uusi leima

 

Kotimme on juuri nyt pienoisessa kaaoksessa ja saan syyttää siitä vain ja ainoastaan itseäni.

Olohuoneen matolla, sillä samaisella, jossa istutaan enemmän kuin vieressä nököttävällä sohvalla, on pino vaatteita, jotka olen siihen puolihuolimattomasti viskaissut. Sellaisia, joita ei voi Suomessa käyttää vielä useaan kuukauteen. Ne ovat liian ohuita, liian hulmuavia ja huolettomia.

Vieressä kosmetiikkaa, jonka testaamista odotan jo innolla, sillä olen vakaasti päättänyt, että oikeanlainen seerumi ja kasvovesi haihduttavat talven aiheuttaman väsymyksen kasvoiltani, kunhan säntillisesti toteutan missiotani.

Sekalaisen tavarakomeuden, joka pitää sisällään niin kosteuspyyhkeitä kuin tuliaissuklaata, kruununa on uudenkarhea passi, jonka hankin tänä syksynä. Todistin hankinnan lomassa jälleen kerran sen, että ihminen ei yksinkertaisesti voi näyttää hyvältä, tai edes itseltään, katsoessaan vakavasti kameraan. Ainakaan, jos on tehnyt sitä ennen yhdeksän tunnin kuvauskeikan. 

 

 

Vanha passini on täynnä leimoja ja muistoja. Sen sivuilta löytyy yksitoista Kambodzan viisumia sekä 49 leimaa, saatu ties miltä raja-asemalta ympäri Kaakkois-Aasiaa. Aika monen monta passintarkastusta olen saanut mahdutettua vajaaseen viiteen vuoteen. 

Uudesta passista löytyy vasta yksi viisumi, jonka se ansaitsi sivuilleen tämän syksyiseltä Vietnamin reissulta. Perjantaina sinne lyödään passin toinen ja samalla elämäni kahdestoista viisumi, jonka anon Kambodzaan.

Ehkä hieman kliseisesti totean, että olisi taas aika lähteä.

En tiedä osaisinko enää viettää kokonaista talvea Suomessa. En ole tehnyt sitä enää moneen vuoteen. Leikittelen silloin tällöin ajatuksella, mutta lopulta huomaan, miten syksyn synkkyys vie arjesta ilon ja ajatus vie jatkuvasti Kaakkois-Aasian lämpöön. Synkeän harmaan marraskuun jälkeen en keksi juuri mitään ilahduttavampaa kuin aurinko, joka paistaa säntillisesti kaksitoista tuntia päivässä.

 

 

Muistan työnhaun aloitettuani miettiväni, että jospa jossain olisi sellainen työ, joka mahdollistaisi myös etätyöskentelyn. En jotenkin ajatellut sitä todellisuudessa löytäväni, ainakaan kovin perinteiseltä työrintamalta. Mutta toive toteutui kuin varkain kun sanoin sen ääneen. Siispä lähden jo toista talvea Aasian lämpöön tietokone kainalossa, etätyöläisenä, en lomalaisena.

Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan mahdollisuuden tehdä työni, josta nautin kovasti, että samalla toteuttaa reissuminäni kaukokaipuuta. En enää ihan niin pitkinä pätkinä kuin aikaisemmin, mutta tämäkin viiden viikon etätyöskentely aurinkoisessa Kambodzassa tuntuu juuri nyt aivan täydelliseltä. 

 

 

Lentoni lähtee ylihuomenna. Sitä ennen pitäisi vielä pakata, pestä pyykkiä, käydä työterveyslääkärissä, istua muutamassa palaverissa, nähdä ystäviä ja saattaa valmiiksi koko maailma, niin kuin tapana aina on, ennen kuin poistuu kodistaan reiluksi kuukaudeksi.  En tiedä milloin siitä ihmisestä, jonka reppu oli pakattuna kuukausi ennen lähtöä, on tullut tälläinen vitkuttelija.

Olen ilmeisesti ylettänyt prokrastinaationi jopa lempiasiaani matkustamiseen – aikamoista.

7.11.2019

Marraskuun lapsi

 

Oletteko kuulleet sellaista väittämää, että meidän oma syntymäkuukautemme on meille vuoden parasta aikaa? Että keho ikään kuin tietää, että kyllä, tämä on nyt minun kuukauteni ja pakkaa itsensä täyteen voittamatonta energiaa?

Teoria on minusta varsin kutkuttava, jos se ei vain ontuisi niin kovasti. 

Ei sillä etten uskoisi horoskooppeihin, sillä uskon. En kovinkaan fanaattisesti, mutta siltikin. Oma horoskooppimerkkini on välillä niin ärsyttävän paikkansa pitävä, että tuntuu, kuin sen laatija yrittäisi salakavalasti kettuilla. Ja jollain tapaa tuokin reaktio todistaa sen, että niissä jotain todenperää on. Mutta sitä en usko, että oma syntymäkuukausi olisi, ainakaan minulle, vuoden parasta aikaa.

Putkahdin tähän maailmaan lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten marraskuussa.

Siis sinä koko pohjoisen pallonpuoliskon ankeimpana kuukautena, jolloin ulkona on enemmän pimeää kuin valoisaa ja kaikki tuntuu yhtä tahmealta purkkapallolta. 

 

 

Marraskuussa syntyneenä on vaikea iloita siitä, että tämä on muuten minun kuukauteni. Ei ole ylitsepursuavaa energiaa, jonka sijoituskohdetta joutuisi pohdiskelemaan tai ahaa-elämyksiä omasta minuudesta, koska nyt on vaan niin hyvä olla. Marraskuussa minun mielestäni on vain loskaa ja pimeää ja loputtamia iltoja villasukissa nenäliinaan puhallellen. Ei mitään, mitä kaipaisin sitten, kun marraskuu on vihdoin ohitse.

Yhden ainoan hupaisan asian löydän syntymäajastani. Siinä toistuu vain kaksi numeroa ja sen toistaminen sellaiselle, joka ei ole sitä ennen kuullut, on aina yhtä huvittavaa.

”yksiyhdeksänyksiyksiyksiyhdeksänyhdeksänyksi.”

Tein tämän muuten juuri tänään puhelimessa kun varasin ajan työterveyslääkärille työhöntulotarkastuksen. En tiedä onko syynä lähenevä syntymäpäivä vai tämä synkkä marraskuu, mutta tuli sellainen olo, että kerran aikuiselämässä voisi ottaa vaikka verikokeetkin. Vaikkapa sitten työhöntulotarkastuksen verokkeella, puolitoista vuotta työsuhteen alkamisen jälkeen.

 

 

Olen sitä mieltä, että tämän syntymäkuukausi-teorian on keksinyt joku, jolla on syntymäpäivät hieman suotuisampana vuodenaikana kuin meillä loppuvuoden lapsilla. Sellainen joku, jonka muistikuva lapsuuden syntymäpäivistä oli tuoreita mansikoita ja auringonpaistetta. Itse muistan lähinnä toivoneeni, että voi jospa tulisi lunta, niin loppuisi tämä pimeys.

Toisaalta muistan lukeneeni myös teoriasta, jonka mukaan marraskuussa syntyneet ovat muina kuukausina syntyneitä todennäköisemmin sarjamurhaajia. Että toisaalta, taidan mieluummin karistaa tämän kyynisyyteni ja alan vaikka väkipakolla tykkäilemään tästä synkkääkin synkemmästä syntymäkuukaudestani. 

 

27.10.2019

Kaamoksen torjujaiset

 

Palasin kaksi viikkoa sitten kesälomalta. Vietimme vajaan kuukauden Vietnamin lämmössä, tutustuen uuteen maahan, kulttuuriin ja erityisesti ruokaan. Oli mukavaa, itseasiassa niin mukavaa, etten edes kirjoittanut, vaikka olin niin hieman etukäteen mielessäni maalaillut. 

Loma keskellä syksyä tuntui luksukselta. Oli täydellistä venyttää lämmintä kesää vielä kuukauden verran ja vaihtaa vielä hetkeksi päälle hiipineet neulepaidat sandaaleihin. Tulin kotiin juuri sinä maagisena päivänä, kun oli hieman pakkasta, aurinkoa ja kirkas, jumalaisen sininen taivas. Istuin bussissa lentokentältä kohti kotia ja katselin ympärillä loistavaa ruskaa haltioituneena. Muistan miettineeni, että jestas miten ihanaa, onneksi tulin kotiin. En ole ihan varma, olenko nähnyt taivasta sen jälkeen. Kaamos on alkanut vyörymään päälle toden teolla ja ruusuinen ajatus Suomen syksystä on alkanut karisemaan samaa tahtia pimenevän päivän kanssa. 

 

 

Kaamosajan huomaa jostain syystä aina vasta silloin, kun se on vyörynyt jo toden teolla päälle. Aurinko nousee silloin, kun pyöräilee pipo päässä töihin ja laskee parhaassa tapauksessa jo silloin, kun tuijotat sitä vielä työpöydän äärestä ikkunan läpi. Vettä sataa niin paljon, että huomaa kyseenalaistavansa sen loistavan ajatuksen ostaa syystakiksi villakangastakki, jota ei hentone kastella turhaan. 

Väsyttää ihan kamalasti. Väsyttää vaikka ottaisi rennosti, kävisi happirikkailla kävelyillä illan suussa ja nukkuisi sitten makoisasti kahden peiton alla, villasukat jalassa. Unien pituudesta välittämättä, aamulla tekisi mieli jäädä peiton alle koisimaan. Väsymyksen ja kiireisten päivien jälkeen olo on kuin jyrän alle jäänyt. Tulee sellainen omituinen fiilis, että näinkö se elämä kulkee rataansa ja itse sitä katselee vähän väsähtäneenä vierestä. Mutta eihän se niin todellisuudessa ole. Se on vain kaamosaika, joka saa mielen matalaksi. 

 

 

Pyhitin tämän sateisen ja harmaan viikonlopun kaamoksen torjujaisille, jotta seuraava viikko olisi astetta lempeämpi. Olen…

…kiskaissut toppatakin niskaan ja kävellyt sumuisessa tihkusateessa välittämättä siitä, että kävelyn lopuksi olen aivan litimärkä.

…siivonnut kodin putipuhtaaksi, sytytellyt kynttilöitä ja kuunnellut tunnelmallista musiikkia.

…keittänyt vähän liikaa kahvia ja juonut sen ihan rauhassa, katsellen ikkunasta säätilaa, joka vaihtelee sateesta rakeisiin ja taas takaisin. 

…nähnyt ystäviäni, juonut viiniä ja nauranut silmät sikkurassa.

…katsellut romanttista draamaa ja itkenyt sitten ihan vähän, koska olen oikeasti aika pehmo. 

…pelannut Trivial pursuitia, voittanut ja viettänyt voitontanssin jälkeen loppuillan sohvalla ystävien kanssa katsellen televisiota. 

…nauttinut omasta seurastani ja ikävöinyt hippaisen (sillai hyvällä tavalla) poikaystävääni, jonka reissu jatkui vielä minun lähdettyäni. 

 

 

Olo on jo paljon parempi, levännyt ja positiivinen. Tai ainakin positiivisempi. Tekee jotenkin hyvää pysähtyä, vähän tutkiskella oloaan ja sitten tajuta, että hei, tää on nyt vaan väliaikaista. En tykkää jäädä vellomaan enkä ylipäänsä suosittele sitä kenellekkään. En kaamosaikaan, enkä muutenkaan. Mutta kyllä minäkin silti huomaan tällä hetkellä toivovani, että syksy kääntyisi jo ensilumen kautta talveen. Haluaisin elämääni ripauksen aurinkoa ja luonnonvaloa. Jos ei ole liikaa pyydetty. 

 

Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella sujuu kaamosaika? Piece of cake vai jäätävän kamalaa?