Onpas pitänyt kiirettä.
Inhottaa, sillä taidan aloittaa nykyään jokaisen postauksen näin, mutta se on totta. Koko tämä vuosi on ollut aikamoista kiirettä ja muutoksia. Olen kiitollinen kaikesta, mutta huh, aikamoinen linkous on kyllä ollut käynnissä tällä suunnalla. Päivän to-do-listalla tuntuu olevan hirveästi asioita ja sitten oli vielä tuo marraskuu. Marraskuussa sinne listalle tuntuu ilmestyvän etuilemaan myös sellainen kaiken syövä musta aukko, johon menee mm. yöunet, motivaatio ja oma selkäranka.
Silloin kun elämä on yhtä mustaa aukkoa ja kiirettä, on parempi olla somettamatta. Tämän elämänviisauden kanssa olen elänyt viime kuukaudet. Mutta vielä suurempi viisaus on, että silloin kun joku asia vaivaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sille on tehtävä jotain.
Blogi on vaivannut.
Kirjoittamisen pariin on onneksi aina hyvä palata, vaikka hiljaisuus minua onkin vaivannut. En suostu potemaan huonoa omaatuntoa, niin kuin en siitä surullisenkuuluisasta salijäsenyydestä, jota maksoin turhaan kolmen kuukauden ajan toissa kesänä. Nää on näitä. Se etu on, kun blogi on nykyisin taas onnellisesti pelkkä harrastus. Ei ole velvollinen ja voi pitää taukoa silloin, kun elämä ei anna aikaa.
Tässä somettamistauon aikana elämässä on tapahtunut paljon hyvää.
Neljän kuukauden koeaikani päättyi ja voinkin nyt onnellisesti sanoa olevani vakituinen osa Kekäleen verkkokauppatiimiä. Olitte syksyn alussa uteliaita mun uudesta työstä, mutta tuntui hassulta puhua sen enempää, kun olin vasta aloittanut.
Jos kuitenkin vähän raotan, niin mun duuni koostuu pitkälti digimarkkinoinnista, sisällöntuottamisesta sekä verkkokaupan ylläpidosta. Työssä yhdistyy mielenkiintoisella tavalla mun vaatetusalan koulutus ja kaikki ne some-tunnit, mitä on tullut tehtyä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Oikeastaan todella kompakti paketti kaikkea mitä jo osaan ja about miljoona sellaista asiaa, jotka olen ottanut haltuun syksyn aikana. Varmaan rivien välistäkin paistaa, mutta sanonpa vielä, että oon ihan tosi tyytyväinen ja siksi onkin tullut laitettua paljon paukkuja duunin suunnalle. Se kannatti.
Kun lähdin valmistumisen jälkeen työnhakuun, kävin itseni kanssa keskustelun. Sen lopputulema oli se, että unelmaduunin vuoksi voin hyvin luopua reissaamisesta. Siis sellaisista useampia viikkoja, jopa kuukausia kestävistä reissuista, jotka oli olleet henkireikiä viimeisen neljän talven ajan. Ja niinhän siinä kävi, että se duuni löytyi. Mutta, aina on mutta. Mutta mä pääsen silti reissuun.
Tasan viikon päästä istun lentokoneessa, nokka kohti Kambodzaa, mitäpä muutakaan.
Siksi siis kannatti. Enpä ajatellut, että kun hoitaa työnsä hyvin, niin voi saada osakseen sellaista luottamusta, jonka suojin voi vähän reissatakkin. Toteuttaa ikäänkuin kahta unelmaansa yhtaikaa.
Tällä kertaa tosin jää lomailu maltillisesti neljään viikkoon, joista niidenkin aikana teen jonkin verran töitä etänä. Varasin lennot muutama kuukausi sitten, mutta tuntuu kuin siitä olisi muutama hassu päivä. Reppukin on vielä pakkaamatta ja sen kummemmat suunnitelmat tekemättä. Tai mitäpä sitä elämää suunnittelemaan. Tahdon syödä ja nukkua hyvin, nauttia auringosta ja yhteisestä ajasta poikaystävän kanssa. Saada vähän terveempää väriä kssvoille ja täyttää kroppani hedelmillä, nuudeleilla ja kasviksilla. Palata siihen samaan kahvilaan, jossa istuin viime talven kirjoittamassa opinnäytetyötäni ja uida päivittäin. Ladata akut täyteen ja tulla kunnon hyppypotku-asenteella keskelle talvipakkasia sitten tammikuussa.
Toivon sitä samaa, rutkasti energiaa ja D-vitamiinia (vaikka sitten purkista), teillekkin.
Ettäs tiiätte.
