Tuntuu, että elämä on juuri nyt uuden äärellä.

Se fiilis tuli äsken, kun polkaisin pyöräni Kampotin kaduille, suuntanani kahvila, jossa olen viettänyt läppärini kanssa luvattoman paljon aikaa kuluneina kuukausina. Tämä on ihan viimeisiä kertoja, kun minun on välttämätöntä tulla. Olen nauttinut rennosta fiiliksestä ja syönyt lempiaamupalaani, lohikäärmehedelmästä tehtyä jäätelöä ja rapeaksi paahdettua granolaa, jotka maistuu niin syntisen hyvältä, että tuntuu hieman rikolliselta edes kutsua niitä aamiaiseksi.

Mutta ennen kaikkea olen istunut täällä siksi, että olen kirjoittanut opinnäytetyötäni. Se on pian valmis.

Tänä syksynä tulee viisi vuotta siitä, kun aloitin opiskeluni. Aloitin silloin myös elämän, jota en tiennyt vielä olevankaan. Muutin Helsinkiin mieli täynnä kipinää, mutta en vielä tiennyt, mitä se on. Tällöin purin sitä kipinää tänne, blogiini. Kävin paljon blogitapahtumissa, nautin siitä maailmasta, johon en uskonut edes kuuluvani. Kärsin huijarisyndroomasta kaiken suhtaan mitä teen, bloggaajana olo on ollut vahvasti yksi näistä osa-alueista. Nyt tunnen tuota samaa oloa, kun olen valmistumassa. Tuntuu, että olen vieläkin se pieni tyttö sieltä pellon laidalta, jonka isoäiti soitteli naapureille huolissaan, että missä minä taas luuhaan. Ikuinen haahuilija, sellaiseksi voisin itseäni kai kutsua.

Se mitä en osannut silloin viisi vuotta sitten aavistaa, oli se, miten paljon viettäisin aikaani ulkomailla kuluvina vuosina. Kipinäni siirtyi vahvasti niihin kuukausiin. Kiitän ja syytän tästä eniten miestäni, jota veri vetää ulkomaille vielä vahvemmin kuin minua. En voi väittää olevani sijaiskärsijä, nautin elostani täällä. Olen tehnyt paljon duunia, että tämä olisi ylipäänsä mahdollista. Paiskinut pitkiä päiviä koululla, mahduttaen vuoden kurssit puoleen ja säästänyt kärsivällisesti kesätyöpalkoistani, jotta saisin ostettua lentoliput taas seuraavalle talvelle. Se on toiminut hyvin ja tuntunut oikealta. Tuntuu että matkustaminen on avannut niin paljon minua, että sitä on vaikea edes selittää.

Kuitenkin nyt, kun opparini on viimeistä silausta valmis, on olo, että elämä on muuttumassa. Suurin haaveeni tällä hetkellä on se, että valmistumisen myötä pääsisin myös työllistymään. Omalle alalle, tekemään niitä asioita, joissa olen hyvä. Tahtoisin laittaa kotia, pukeutua hetkeksi muuhunkin kuin shortseihin ja katsoa, miltä tuntuisi olla ihan sellainen kokopäiväinen oravanpyöräläinen. Uskon, että oikean työpaikan kanssa se onnistuisi, eikä ahdistaisi.

Mitä kaikkea sitten tulevat kuukaudet tuovat tullessaan?

Sitä en vielä tiedä, mutta jään innolla odottamaan. Enää en jaksa stressata, vaan otan vastaan kaiken, mitä on tullakseen. Alle kuukauden päästä ollaan takaisin kotona. Olettaisin, että viimeistään siinä vaiheessa alan työstämään tulevaisuutta.

PS. Vahva fiilis on myös siitä, että blogi tulee elämään ja ehkä jopa hieman muuttumaan tässä tämän vuoden aikana. Otan kommenttilaatikkoon vastaan ajatuksia siitä, mikä teitä kiinnostaa. Suosittelen myös vastaamaan tuohon alareunassa keikkuvaan lukijatutkimukseen, siitä voi myös voittaa aika kivan palkinnon kiitokseksi vastauksista.