Normaali aamurutiinini Kaakkois-Aasiassa:
– Sängystä ylös silloin kun ei jaksa enää nukkua, yleensä siinä aamuseitsemän ja yhdeksän välillä.
– Kylmä suihku (koska lämmintäkään ei ole) ja hampaiden pesu
– Hiusten sutaisu nutturalle tai ranskanleteille, harvemmin jaksan sietää avoimien hiusten kuumuutta
– Piilarit naamaan, suihkaus kasvovettä sekä suolakiveä ja deodoranttia kainaloihin
– Vaatteet niskaan ja aurinkolasit nenälle
– Aamukahvi ja päivän rientoihin
Aika askeettista, eikö? Kauneustottumukseni muuttuvat aina radikaalisti reissun päällä, kun Kaakkois-Aasian huoleton fiilis tarttuu, eikä ole niin väliä miltä se nassu tänään näyttää tai mitkä kuteet sitä päälleen laittaa. Viime vuosina olen saanut ujutettua näitä tapoja myös elämääni Suomessa ja olen siitä enemmän kuin iloinen.
Kaikkien täydellisten somekuvien ja ulkonäköpaineiden alla on hyvä muistaa,
että ei sitä tarvitse aina niin laittautua, jos ei jaksa tai halua.
Älkää ymmärtäkö väärin. Omien kauneusihanteideni mukaan haluaisin näyttää joka päivä freshiltä, hehkuvalta ja sopivan huolettomalta. Ja sekin toki vaatii laittautumista, ainakin minulta. Mutta aamurutiinien typistäminen minimiin tekee mielettömän hyvää myös itsetunnolle. On mukavaa, että peilistä katsoo takaisin omat luonnolliset kasvot ja niitä on miellyttävä katsoa. En kiinnitä huomiota satunnaiseen hormoninäppylään tai omasta mielestäni säälittäviin kulmakarvoihin. Katson kasvojani sellaisena kuin ne ovat. Se tuntuu hyvältä.
Olin itse pitkään sellainen, että en kovin mieluusti kulkenut arkielämässä ilman ehostusta. Olin epävarma epäpuhtaasta ihostani ja vaaleista piirteistäni. Muistan nuorempana kuulleeni että näytän kipeältä tai väsyneeltä, melkein jokainen kerta kun uskaltauduin jonnekkin meikittä. Se sai arastelemaan omia kasvoja ja piiloutumaan meikin alle. Pitkään minulla oli myös sellainen olo, että ilman meikkiä näytän epäsiistiltä. Miten nurinkurista.
Olen elänyt nyt tasan 111 päivää ilman meikkiä, jos en laske kuukausi sitten juhlittuja häitä, värjättyjä kulmakarvojani tai muutamaa satunnaista päivää, kun olen sipaissut ripsiini hieman väriä. Se tuntuu hyvältä. Olen ollut ihan minä vain, koittamatta parannella ja siloitella.
Viime kotiinpaluun yhteydessä huomasin, että pidempi aika täällä oli vaikuttanut huomattavasti kauneustottumuksiini ja se heijastui myös arkielämääni kotona Suomessa. Käytin enemmän aikaa ihoni hoitoon kuin sen meikkaamiseen. Ja joskus en meikannut ollenkaan. Saatoin viettää iltaa ystävien kanssa ja käydä kaupungilla ilman meikin hiventäkään. Enkä muista niinä hetkinä miettineeni, että apua, näkeekö joku valtavat ihohuokoseni. Se on henkilökohtainen, joskin mitättömän kuuloinen, merkkipaalu. Ja kun meikkasin, en tehnyt sitä enää peittääkseni. Halusin korostaa ja hehkua.
Meikkaamisesta en aio kuitenkaan luopua. Mutta haluan jatkossakin tehdä sen itseni vuoksi, siksi että tulen siitä iloiseksi. En siksi, että koittaisin peitellä itseäni. Haluan että huolettomampi ja sallivampi suhtautuminen peilikuvaani matkustaa mukanani kotiin asti.
PS. Kuvissa meikitön minä, jolla on muutama näppylä, vähän liian tummiksi värjäytyneet kulmakarvat (joiden vaaleutta en ole vieläkään hyväksynyt, hehe) ja sotkunutturan jäljiltä takkuiset hiukset, jotka aion leikkauttaa ennen kotiin paluuta. Ja oon tiettekö juuri hyvä tuollaisena, niin kuin meikattuna ja tukka kiharrettunakin.
