Otsikko sen kertookin, onnellisuusasioita täällä näin tarjolla tänään. Syystä että, huomasin melankolian valtaavan jälleen näppäimistöni, olen jostain pesusienenä imaissut taas omituisen mielentilan. Ehkäpä muutaman yön vaivanneet painajaiset koittivat imaista syövereihinsä.
Mutta koska todellakin olen tunneasioissa totaalinen pesusieni, imaisen toisten tunteet omikseni, ajattelin manipuloida itse itsestäni hieman iloisemman. Siispä hei, mitkä asiat ovat saaneet minut onnelliseksi kuluneilla viikoilla?
Ystävät, joiden merkitys reissusta kotiutumiselle on ollut ihan mielettömän korvaamaton. Kampotissa oireilin usein sitä, että mulla ei tuntunut olevan siellä yhtäkään sellaista tyttökaveria, joka olisi mun kanssani samalla aaltopituudella, jonka kanssa oikeasti puhua asioista. Tai vaan hömpöttää, lakata kynsiä tai käydä bissellä.
Oma koti, joka nyt jo kuukauden jälkeen tuntuukin siltä: kodilta. Tuntui aluksi omituiselta muuttaa melkeinpä samoille kulmille, joilla olen aikaisemmin asunut. Yksinäni asuin melkein viereisellä kadulla ja yhdessä asuttiin parin ratikkapysäkin päässä. Asua täällä samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, ymmärrätteköhän mitä tarkoitan. Uusi koti on niin tilava, käytännöllinen ja omannäköinen, että haikailu vanhaan kotiinkin on jo loppunut. Vallila oli ihana ja niin erityislaatuinen valtavine sisäpihoineen ja satavuotiaine lautalattioineen, mutta täällä on hyvä just nyt.
Safka, vaikka aluksi homma takkusikin ja pahasti. En meinannut yhtään muistaa, mitä ollaan normaalisti kokkailtu ja ruokarytmikin oli reissun jäljiltä aivan sekaisin. Mä vannotin kotiin tullessa, että me kannetaan molemmat töihin lounaamme eväslaatikoissa, jotta ei jouduta tuhlaamaan rahaa kalliisiin lounaisiin tai minun pihi-versioni: koittaa pärjätä koko vuoro raakapuuron ja banaanin voimalla. Hella on hallussa, jääkaappii täyttyy tasaiseen ja ruokarytmi on korjattu. Niin ja eväslaatikot kulkeutuu ainakin vielä ihan päivittäin duuniin ja ollaan kyllä huomattu, että se vaikuttaa jaksamiseen tosi paljon. Kokonaisuudessaan tuntuu, että pää käy taas paljon paremmin, kun syö kunnolla ja säännöllisesti.
Oma aika, jota en aluksi tajunnut edes kaipaavani, mutta jota olikin ollut salaa aikamoisen kova ikävä. Tarkoitan omalla ajalla niitä sellaisia veteliä vapaapäiviä, kun toinen on töissä ja itse saa nukkua ilman herätyskelloa X-asennossa, juoda aamukahvinsa parvekkeella rauhassa ja tehdä kaikkea turhanpäiväistä, mitä nyt sattuukaan tekemään mieli. Myös lukeminen ja hei, pitkästä aikaa jopa kirjoittaminen, on ollut taas mielettömän rentouttavaa.
Pukeutuminen kaikessa tavallisuudessaan. Kun muutettiin, purin vaatekaappiin vain sellaiset vaatteet, jotka voisin heittää siltä seisomalta päälleni. Yksi ikea-kassin pohja jäi täyteen mietintävaatteita ja yksi laatikko puolestaan pullistelee ohuita kesähuituloita, joita en ole vielä kerennyt käymään lävitse. Mutta ah, miten helpolta tuntuu, kun vaatekaappi on täynnä mieleistä. Jonkinlainen kompleksisuus jäi myös reissun varrelle, sillä en muista kuukauden ajalta yhtäkään pukeutumiskriisiä. Se on aika hyvin se.
Bloggaaminen. Kyllä, juhuu, vihdoin. En tahdo enää kytätä postausmääriä, en kävijöitä. En tahdo välittää siitä, lukeeko tätä kukaan vai eikö ketään. Haluan kirjoittaa ihan vain siksi, että nautin siitä. Haluan mukaan ripauksen sieltä melkein kymmenen vuoden takaa kun aloitin. Ei viilattu liikaa, ei mietitty mielipiteitä. Luin viikonloppuna tylsyyksissäni omaa blogiarkistoani läpi, aloitin vuoden 2010 keväästä siitä kun valmistuin lukiosta. Vaikka en meinannut ihan tunnistaa sitä tyttöä, niin nuorta, naiivia ja turhamaista, nostin hattua siitä, miten rohkea olen ollut. Pikku kylän tyttö, vielä pyöreä sellainen, kirjoittamassa vaatteista. Huh, kommenteilta en säästynyt, voin kertoa. Mutta tiedättekö, tän läpikelaaminen vaan vahvisti, ei lannistanut. Siispä leuka pystyyn ja uudella innolla taas blogin pariin.
