On aika mielettömän paljon asioita, tunteita, mitä mahtuu yhteen lyhyeen viikkoon. 

On jumalaton haikeus. Sellainen, kun katselet viiden kuukauden viimeisenä iltana Bangkokin valoja kolmannesta kerroksesta, hämärää lämmintä iltaa ja katolla kiipeilevää mustaa kissaa, joka ei häntäänsä hetkauta vaikka kuinka kisuttelet. Mietit mitä kaikkea olet kokenut, mitä kaikkea nähnyt. Ja miten nopeasti kaikki se on tapahtunut.

Haikeutta seurasi innostus. Mieliala kohosi jo Helsinki-Vantaalla, kun juostiin kilpaa ovista ulos kirpeään kevät ilmaan, sukat sandaaleissa pyörien. Oltiin ennalta sovittu, että koitetaan haistaa miltä Helsinki tuoksuu, onhan jokaisella kaupungilla vähän omanlaisensa. Ei haissut, mutta tuntui raikkaalta. Oli ihana nähdä rakkaat ystävät, joiden olohuoneessa yövyttiin ensimmäinen yö. Herätä koiran märkiin pusuihin, juoda suomalaista kahvia.

Heti ensimmäinen kokonainen päivä täällä, kotona, vietettiin aika epäuskoisissa merkeissä. Kirjoitettiin vuokrasopimus unelma-asuntoon, ei ehkä sellaiseen josta oltiin unelmoitu, mutta sellainen tämä kyllä on. Valtavat ikkunat siivilöivät valoa aamusta iltaan, keittiössä on niin monta kaappia ettei kahteen kaappiin tottuneet oikein tiedä millä ne täyttäisivät ja sängylläkin on ihan oma huoneensa.

Kaikki palaset ovat loksahdelleet paikalleen hämmästyttävän kivuttomasti, siitä se epäuskoisuus. Teimme muuton viikonloppuna ja jo tänään purin viimeisen laatikon, vaikka eipä meillä nyt niin kamalasti omaisuutta olekaan. Saimme muuttoon avuksemme ystävät ja sukulaiset ja ehdimme toteuttaa jo miniremontinkin, kun siskoni tarttui telan varteen ja antoi makuuhuoneen seinällemme uuden rauhallisen, siniharmaan sävyn. Ennustan, että siellä nukutaan vuosisadan makoisimpia unia.

Viimeinen palanen tuntui loksahtavan paikalleen eilen, kun me kummatkin kirjoitimme uudet työsopimukset. Työtehtävät ovat vanhoja tuttuja, mutta työpaikat täysin uusia.

Vaikka olemme olleet mielettömän kiitollisia kaikesta, eniten ehkä läheistemme vastaanotosta ja tuesta, kotiin tuleminen on ollut myös ihan äärettömän haastavaa. On ollut vaikeaa saada aivonsa toimimaan arkiseen rytmiin. Saada tehtyä saman verran asioita päivässä, kun on ehkä tottunut tekemään viikossa. Mitenköhän sen ensimmäisen työviikon kanssa käy?

Viisi kuukautta ei edes ole pitkä aika, mutta silti pähkin ensimmäisenä iltanani suihkussa, että miten saan sen lämpimälle ja ruuan tekeminen, voi jestas, se vasta vaikeaa onkin. Ei siinä, on se myös ihanaa. Ensin pitää vain selvittää, että mitä ihmettä minä olen aina kokkaillut, sillä nyt lyö pää aivan tyhjää.

Eilen löysin itseni myös itkemästä sohvan nurkasta, ihan todella pitkästä aikaa. Koska selittämätön alakulo, jota ei oikein osaa nimetä, ei määritellä. Kulttuurishokiksi en sitä ehkä nimittäisi, mutta jotain sen suuntaista se varmaan oli. Tai sitten se oli vain stressi, joka purkautui kyynelkanavia pitkin ulkomaailmaan.

Koska totta puhuen, menee pienen ihmisen pää hieman pyörälle, kun tapahtuu näin paljon asioita, yhdessä lyhyessä viikossa.