Aika Chiang Maissa viuhahti vain. Viuhahti samalla tavalla, kuin viimeiset viisi kuukautta.

Vaikea sisäistää, että olen ollut täällä, poissa kotoa, jo niin kauan. Oliko se viisi kuukautta sitten, kun pakkasin omaisuuteni ja kiikutin sen isäni luokse säilytykseen? Viisi kuukautta sittenkö minä istuin eväsleivät kassissa lentokentällä odottaen, että koneeseen lastaus alkaisi mahdollisimman pian. Viisi kuukautta sitten nenänpää paleli pihalla, lunta oli siellä täällä, vai olikohan sitä paljonkin? Ehkä siitä onkin jo aika kauan aikaa.

Viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu vaan, ei tehty mitään tähdellistä. Kävelty yhtä ja samaa aluetta ristiin rastiin, syöty avokadoleipiä aamiaiseksi yhdessä paikassa ja juotu jääkahvia seuraavassa. Katseltu elokuvia ja juteltu ummet ja lammet. Käsitelty sitä faktaa, että kohta sitä olisi taas Helsingissä. Paleleekohan nenänpää vielä, mitetin nyt. Toivon hartaasti että ei.

Olen onnellinen, että tuli rauhoituttua ennen kotiin lähtöä ja siinä samassa alkaa järjestellä paluutaan. Hankittua itselleen koti, sovittua työhaastatteluja, lähes kaikki, minkä voi vaan etänä tehdä, olemme jo tehneet. Olin jopa kaukaa niin viisas, että kirjoitin itselleni listan ensimmäisen viikon jokaiselle päivälle, että mitä silloin pitää tehdä. Oletan että pää menee paluusta taas niin pyörälle, ettei siellä liiku juuri mitään.

Luulisi, että tässä kohtaa, kun matkapäiviä on jäljellä enää vajaan viikon verran, alkaisi tulla paniikki. Juoksisi varvassandaalit viuhuen ja miettisi, että mitä kaikkea haluan vielä nähdä ja kokea. Mutta ei olo ole enää yhtään sellainen. Oikeastaan tahtoisin jo kotiin. Tahtoisin kääriä hihat ja aloittaa uuden arjen, uudessa kodissa.

Matkakuume, se on siis hetkeksi taltutettu. Suinkaan ei lopullisesti, mutta ainakin siinä määrin, että elämä Suomessa tuntuu taas hyvältä, uudelta, jopa jännittävältä. Toivon, että tämä fiilis kantaa.