Saimme reilu kuukausi sitten tietää, että emme pääsisi palaamaan vanhaan kotiimme, vaan purkiremontin jälkeen asuntoon muuttaisi vuokranantajamme poika. Ymmärsimme tilanteen toki täysin, mutta samalla tuntui niin omituiselta, väärältä. Eikö ne Vallilan korkeat huoneet ja kuluneet lautalattiat olisikaan enää meidän?

Otin asiasta kamalan stressin, niin kuin minulla yleensä on tapana, jos jokin asia ei tunnu olevan hallinnassa. Aikaisemmin olin suhtautunut asiaan leppoisasti, antanut universumin hoitaa, tiedättehän. Sitten löysinkin itseni syynäämästä asuntoilmoituksia kolmesti päivässä, lähettelemässä sähköposteja kaikkiin vähänkään mielenkiintoisiin. Joko mikään ei tuntunut omalta, oli liian kaukana tutuista kaduista, joille hinguimme takaisin tai meidän ”asumme väliaikaisesti ulkomailla” ei vakuuttanut vuokranantajia.

Alkoi tulla paniikki. En tohtinut ajatella, että viettäisin viikkoja sukulaisten sohvilla, vaikka kiitollinen siitä olisin, jos niin kävisi.

Eräänä epätoivon hetkenä käännyin vanhan asuinalueemme facebook-ryhmän puoleen ja sieltä saimmekin vastauksen jo samana iltana. Tuleva naapurimme ilmiantoi asunnon, josta tulee tuleva kotimme, jos uskallan sitä jo siksi kutsua. Taidan uskaltaa.

Koti, se on juuri siellä missä halusimmekin, ainakin melkein. Ei ihan Vallilassa, mutta ihan vieressä Hermannissa. Kivenheiton päässä sieltä, minne minä kannoin muuttolaatikkoni silloin, kun muutin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Se ei ole ihan sellainen, mistä haaveilimme. Ei löydy lankkulattioita ja syviä ikkunalautoja. Mutta on se hieno, ja mielessäni jo niin kotoisa.

Odotan jo innolla, että reilun kolmen viikon päästä puran astiani sen kaappeihin, ripustan vaatteeni suureen vaatehuoneeseen. Kierrän kirppareita etsien sen lattioille uusia mattoja (tai jos sinulta löytyy Elloksen Tanger suuremmassa koossa valkoharmaana, voin ostaa myös sen nurkistasi pyörimästä) ja mietin millaisen haluan tästä kodista tehdä.

Helpottaa, että on koti johon palata ja samalla myös jännittää, sillä arki on jo ihan kamalan lähellä.