MATKAKUUME TALTUTETTU

Aika Chiang Maissa viuhahti vain. Viuhahti samalla tavalla, kuin viimeiset viisi kuukautta.

Vaikea sisäistää, että olen ollut täällä, poissa kotoa, jo niin kauan. Oliko se viisi kuukautta sitten, kun pakkasin omaisuuteni ja kiikutin sen isäni luokse säilytykseen? Viisi kuukautta sittenkö minä istuin eväsleivät kassissa lentokentällä odottaen, että koneeseen lastaus alkaisi mahdollisimman pian. Viisi kuukautta sitten nenänpää paleli pihalla, lunta oli siellä täällä, vai olikohan sitä paljonkin? Ehkä siitä onkin jo aika kauan aikaa.

Viimeiset kaksi viikkoa ollaan oltu vaan, ei tehty mitään tähdellistä. Kävelty yhtä ja samaa aluetta ristiin rastiin, syöty avokadoleipiä aamiaiseksi yhdessä paikassa ja juotu jääkahvia seuraavassa. Katseltu elokuvia ja juteltu ummet ja lammet. Käsitelty sitä faktaa, että kohta sitä olisi taas Helsingissä. Paleleekohan nenänpää vielä, mitetin nyt. Toivon hartaasti että ei.

Olen onnellinen, että tuli rauhoituttua ennen kotiin lähtöä ja siinä samassa alkaa järjestellä paluutaan. Hankittua itselleen koti, sovittua työhaastatteluja, lähes kaikki, minkä voi vaan etänä tehdä, olemme jo tehneet. Olin jopa kaukaa niin viisas, että kirjoitin itselleni listan ensimmäisen viikon jokaiselle päivälle, että mitä silloin pitää tehdä. Oletan että pää menee paluusta taas niin pyörälle, ettei siellä liiku juuri mitään.

Luulisi, että tässä kohtaa, kun matkapäiviä on jäljellä enää vajaan viikon verran, alkaisi tulla paniikki. Juoksisi varvassandaalit viuhuen ja miettisi, että mitä kaikkea haluan vielä nähdä ja kokea. Mutta ei olo ole enää yhtään sellainen. Oikeastaan tahtoisin jo kotiin. Tahtoisin kääriä hihat ja aloittaa uuden arjen, uudessa kodissa.

Matkakuume, se on siis hetkeksi taltutettu. Suinkaan ei lopullisesti, mutta ainakin siinä määrin, että elämä Suomessa tuntuu taas hyvältä, uudelta, jopa jännittävältä. Toivon, että tämä fiilis kantaa.

WHEN IN CHIANG MAI

Mikä olisikaan reissuliisasta kamalampaa, kuin huomata, että reissaaminen alkaa tuntumaan jo pakkopullalta. Ihan heti ei tule ironisempaa sattumusta mieleen, varsinkaan, kun jaksan kotona ollessani aina vinkua reppuelämän perään. Tästä syystä viimeiset viikot reissussa on tullut vedettyä vähän tietynlaisella säästöliekillä. Vaikka onhan tämä nykyinen olinpaikkammekin, Chiang Mai, aika mukava.

Vuorien kupeessa sijaitsevaa kaupunkia nimitetään Pohjoisen pääkaupungiksi ja yllättävän monen tie tuntuu käyvän tänne, vaikkei reitti Bangkokista mikään lyhyin olekaan. Vaihtoehtona liikkumiselle on niin bussitkin kuin junatkin, mutta ne olivat tietysti Songkranin vuoksi ja meidän epäonneksemme jo täysin buukattuja pidemmäksi aikaa. Siispä jätimme osan omaisuudestamme Bangkokin majataloomme parinkymmenen bahtin maksua vastaan ja varasimme halvan lennon.

Mitä täällä sitten on tehtävää, kun ei kerran tarjolla ole rantaa ja biitsielämää?

Paljonkin, varsinkin jos tykkää hyppiä turistinähtävyyksien perässä tai osallistua maksullisille turistiretkille. Nämä eivät tosin ole ihan meidän palamme kakkua, mutta rennolle budjettireissullekkin riittää kyllä nähtävää ja fiilisteltävää.

Chiang Mai tuntuu olevan täynnä temppeleitä, enkä edes liioittele käyttäessäni sanaa täynnä. Vanhan kaupungin katuja kävellessä törmää jos jonkinlaiseen temppeliin ja niihin on iloksemme kaikkiin vapaa pääsy. Toki pienen lahjoitusten jättäminen on suotavaa, mutta ei mitenkään pakollista. Temppelialueet ovat usein vehreitä pieniä keitaita, joiden huikeat kullatut ikkunanpielet ja arkkitehtuuri saa huokeilemaan ihastuksesta. Joitain temppelialueita kunnostetaan ainakin tällä hetkellä, mutta muutamat työmaat eivät juuri haittaa, kun tarjontaa on niin laajasti.

Vanha kaupunki on myöskin oiva paikka bongailla muraaleja, tägejä ja makeita tarroja. Katutaiteen on annettu kukoistaa ja sitä näkyykin lähes jokaisella kadunpätkällä, varsinkin niillä hippasen syrjäisemmillä. Maalaukset luovat omaa tunnelmaansa ja tarroja bongaillessa on hauska huomata, että mähän olen nähnyt tämän saman kaksi vuotta sitten jossain ihan toisessa kohteessa. Maalausten vuoksi kaupunki muistuttaa mua myös jollain hassulla tavalla sekä Itä-Euroopasta että yhdestä Malesian lempparistani, Penangista.

Vaikka mun rakkauteni sykkiikin ankarasti Kambodzan keittiölle, ei Thaimaankaan ole hassumpi. Chiang Maista löytyy paljon ravintoloita, katukojuja sekä toreja, josta löytyy mitä mainiointa mahan täytettä. Sunnuntaisin järjestettävät markkinat Rachadamnoen Roadilla tarjovat tuliaisshoppailujen ohella mainion tilaisuuden tutustua katuruokailuun ja muina päivinä kannattaa jalkautua kaduille metsästämään apetta.

Mun ruokalistalla on tällä hetkellä vahvasti edustettuna vadillinen hedelmiä aamiaiseksi jugurtin ja pähkinämyslin kanssa, muutama thaikahvi ja mangoshake välipaloiksi sekä valtava pad thai eli paistetut nuudelit lounaaksi. Iltapalaksi käydään usein ostelemassa jotain pientä kojuista, esimerkiksi roteja banaanilla, jotka maksavat naurettavat 50 senttiä kipaleelta. Ruokailu täällä on halpaa ja helppoa, kunhan viitsii nähdä ensin hieman vaivaa hyvien paikkojen löytämiseksi.

Lopuksi on pakko kiitellä kaupunkia siitä, miten vehreänä se on saatu pidettyä. Huoneemme parvekkeelta saa ihailtua banaanipuiden katveessa hengailevaa alttaria ja melkein jokaisessa kadun kulmassa ja nurkassa jököttää jonkinnäköinen puu. Temppelialueet, ne vasta ilostuttavan kukkivia ovatkin. Harvemman kaupungin keskusta on kokonaisuudessaan näin trooppinen ja värikäs, kuin Chiang Main.

Olimme aluksi ajatelleet viettää kaupungissa vain viikon ja jatkaa sitten eteenpäin, ehkä Paihin tai jonnekkin rannalle pötköttelemään. Mutta päätimmekin, että täällä on ihan mukava. Ensi viikolla otamme suunnan taas kohti Bangkokia, toivottavasti junalla tällä kertaa, ja vietämme siellä vielä viikon ennen kotiinpaluuta. Ei pitäisi olla ongelmallista, meikällä kun on suunnitelmissa käydä kurkkaamassa kaupungin shoppailutarjonnat ja päästään me treffaamaan mun lentoemäntänä työskentelevää ystävääkin, joka sattuu olemaan kaupungissa samaan aikaan.

KOTI JOHON PALATA

Saimme reilu kuukausi sitten tietää, että emme pääsisi palaamaan vanhaan kotiimme, vaan purkiremontin jälkeen asuntoon muuttaisi vuokranantajamme poika. Ymmärsimme tilanteen toki täysin, mutta samalla tuntui niin omituiselta, väärältä. Eikö ne Vallilan korkeat huoneet ja kuluneet lautalattiat olisikaan enää meidän?

Otin asiasta kamalan stressin, niin kuin minulla yleensä on tapana, jos jokin asia ei tunnu olevan hallinnassa. Aikaisemmin olin suhtautunut asiaan leppoisasti, antanut universumin hoitaa, tiedättehän. Sitten löysinkin itseni syynäämästä asuntoilmoituksia kolmesti päivässä, lähettelemässä sähköposteja kaikkiin vähänkään mielenkiintoisiin. Joko mikään ei tuntunut omalta, oli liian kaukana tutuista kaduista, joille hinguimme takaisin tai meidän ”asumme väliaikaisesti ulkomailla” ei vakuuttanut vuokranantajia.

Alkoi tulla paniikki. En tohtinut ajatella, että viettäisin viikkoja sukulaisten sohvilla, vaikka kiitollinen siitä olisin, jos niin kävisi.

Eräänä epätoivon hetkenä käännyin vanhan asuinalueemme facebook-ryhmän puoleen ja sieltä saimmekin vastauksen jo samana iltana. Tuleva naapurimme ilmiantoi asunnon, josta tulee tuleva kotimme, jos uskallan sitä jo siksi kutsua. Taidan uskaltaa.

Koti, se on juuri siellä missä halusimmekin, ainakin melkein. Ei ihan Vallilassa, mutta ihan vieressä Hermannissa. Kivenheiton päässä sieltä, minne minä kannoin muuttolaatikkoni silloin, kun muutin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Se ei ole ihan sellainen, mistä haaveilimme. Ei löydy lankkulattioita ja syviä ikkunalautoja. Mutta on se hieno, ja mielessäni jo niin kotoisa.

Odotan jo innolla, että reilun kolmen viikon päästä puran astiani sen kaappeihin, ripustan vaatteeni suureen vaatehuoneeseen. Kierrän kirppareita etsien sen lattioille uusia mattoja (tai jos sinulta löytyy Elloksen Tanger suuremmassa koossa valkoharmaana, voin ostaa myös sen nurkistasi pyörimästä) ja mietin millaisen haluan tästä kodista tehdä.

Helpottaa, että on koti johon palata ja samalla myös jännittää, sillä arki on jo ihan kamalan lähellä.