Olen tullut siihen lopputulokseen, että Vietnam ei pidä minusta. Ei, vaikka kuinka olen ollut sinne innoissani menossa. Tällä viikolla jo toistamiseen tässä tämän vuoden puolella, mutta taas lensi kapulaa rattaiden väliin.

Ensimmäisellä kerralla ei tullut kylläkään kapulaa, vaan maailmankaikkeus heitti eteemme tyhjän vuokrakämpän, jollaisen perään olimme vienosti jo kyselleet. Niin vaihtui bussiliput viisumin pidennykseen ja vaikka silloin vähän mietitytti, niin nyt olen iloinen päätöksestä. Kulunut kuukausi on tuntunut enemmänkin siltä, kuin asuisimme Kambodzassa, emme niinkään reissaisi. Ja se se vasta kutkuttava tunne onkin.

Kuukauden viisumin pidennys kuitenkin loppui ja päätettiin lähteä uudestaan kohti Vietnamia, viikoksi tai kahdeksi ja palata sitten takaisin Kampotiin ja asuntoomme. Tällä kertaa päästiin sentään bussiin asti. Kyyti kesti yhteensä neljä tuntia ja se vei meitä noin kolme kilometriä pois päin Kampotista. Juu, kolme kilometriä.

Sitten hyytyi bussi. Tai oikeastaan se hyytyi jo kolmesti aikaisemminkin ja me matkustajat värjöttelimme tien poskessa auringon paahtaessa niskaan. Loppujen lopuksi olisimme lähteneet korvaavalla kyydillä kohti rajaa samoihin aikoihin, kuin meidän olisi pitänyt olla perillä. Emme olisi edes ehtineet lautalle, jonka olimme varanneet mennäksemme Vietnamin suurimmalle saarelle, Phu Quocille. Se kun oli nimittäin jo perillä noihin aikoihin.

Siinä nestehukan ja vitutuksen välimaastossa se ajatus sitten tuli: maailmankaikkeus ei nyt selvästikkään halua meidän menevän. Eikä me sitten menty. Saatiin onneksemme rahat takaisin epäonnisesta bussiyrityksestä ja väännettiin vielä itsellemme kyyti takaisin. Vaikka olisi sen kolme kilometriä varmaan kävellytkin.

Siksi siis, täällä me olemme edelleen, Kampotissa. Lainasimme norjalaiselta kaveriltamme kunnollisen moottoripyörän, hurutimme rajalle pelottavan nopeasti ja minä tyttö kävin tekemässä elämäni ensimmäisen visarunin. Kuukauden uusi leima tuntuu hyvältä.

Päätettiin, että kyllä me sinne Vietnamiin vielä matkaamme, mutta emme ilmeisesti vielä. Jokin merkitys on oltava sillä, ettei se tunnu millään onnistuvan. Sen sijaan keskitymme nauttimaan elämästä täällä, tässä ja nyt. Alku on ollut jo hyvä. Sen pohjalta uskallan povata, että koko tuleva kuukausi on mainio. Ehkä meidän vuosi alkoikin vasta kiinalaisen ajanlaskun mukaan. Tammikuuta meinaan, sitä ja sen sairastelun ja sähellyksen täyteisiä viikkoja, ei tule ikävä.