Tiiättekö, välillä lyö alakulo vasten kasvoja, silloinkin, kun sen ei olettaisi. Kun voit paikantaa itsesi kartalla keskelle Kambodzan maaseutua, elät kolmatta kuukautta lomamoodissa ja oikeastaan mikään ei ole huonosti. Silti se vaan kykenee iskemään.

Olin alkuviikosta kipeänä, muistaakseni viidettä kertaa sitten sen jälkeen kun lähdin Suomesta. Kuume oli alussa niin korkea, että epäilin jo dengueta ja pyysin Jereä kaivelemaan vakuutuskortit valmiiksi sairaalaa varten. Mutta kuume rauhottui ja paljastui, että olinkin vain napannut jonkinlaisen vatsataudin. Onneksi, voisi sanoa.

Sairastelun jälkeen luulisi maailman näyttävän kirkkaalta, mutta ei.

Olen turhautunut ja tylsistynyt. Mikään ei oikein tunnu huvittavan tai jos huvittaisikin, ei silti kuitenkaan jaksa. Olisikohan jotain reissuväsymystä, ken tietää. Tuolla toisella puoliskolla on samaa. Tuhahtelee ihan yhtä raskaasti kuin minäkin.

Tiedän, että on jotenkin älytöntä olettaa, että olisin toisella puolen maapalloa jokaikisenä päivänä iloinen. Enhän ole kotonakaan. Jotenkin se silti tuntuu täällä rankemmalta, kun tietää, ettei mikään hitto vie ole hätänä. Pää vain sanoo, että on.

Vertaisapua ja sympatiaa, sitä voisin nyt kaivata. Koska musta tuntuu, että siellä lukijoissakin on niitä, jotka ovat olleet pitkään ulkomailla. Ja ehkä muutama hassu samanlainen kummajainen, jotka eivät siitä pysty ihan jokaisena päivänä täysin rinnoin nauttimaan.

Olisiko vinkkejä, millä saisi apatian heitettyä hiiteen?