Uin viime viikon ristiriitaisten tuntemusten valtameressä. Kyllä. Kuulostaa dramaattiselta, mutta se kuvaa mielestäni tilannetta kaikista parhaiten.

Olin toisaalta jumalattoman stressaantunut. Revin hiuksia päästäni, tuntui kuin kaikki koulutehtävät kaatuisivat niskaan ja luovutus-rukkaset lävähtäisivät tiskiin hetkellä minä hyvänsä. Ja sitten minä keskiviikkona palautin joka ainoan tehtävän, lähetin viimeiset sähköpostit opettajille ja menin vielä koulun ompelusaliin lyhentelemään reissumekkoni helmaa, toisen hihoja.

Olin epätoivoisen kyllästynyt muuttolaatikoiden pakkaamiseen. Mietin mistä kaikki se tavara oikein ilmestyi. En meinannut uskoa, että ne kaikki olisivat olleet kaapeissa piilossa. Kuvittelin pakkausmasennukseni keskellä kaikki mahdolliset skenaariot siitä, miten lauantainen muutto voisi mennä pieleen. Mutta kaikki meni hyvin, tietysti meni. Sain laatikot pakattua ja koko rumba hoitui muutamassa tunnissa ystävien ja isäni avustuksella.

Kotiovella, tyhjää asuntoa tuijottaessani, teki mieleni peruuttaa koko homma. Mietin, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Halusin jäädä, käpertyä kotikolooni, siihen, joka oli ollut minulle niin kovin rakas viimeiset kaksi vuotta. Ehdotinkin asiaa ja ystäväni totesi, että voin minä jäädä jos halua. Mutta ei. En minä halua. En minä ikävöi koulun penkillä istumista tai yksinäisiä iltoja valtavalla sohvallani. Tai ehkä vähän ikävöinkin, mutta en niin paljoa, että jäisin. Halu jäädä oli vain pelko siitä, että nyt se kaikki tapahtuu.

Kaikki se, mitä olen kuluvat kuukaudet odottanut.

Olen lähtenyt reissuun ennenkin, mutta en näin. En niin, että minulla ei ole kotia johon palata, ei paluupäivää tai sen kummempia suunnitelmia joulua pidemmälle. Ehkä jollekkin helppoa, mutta minä tunnen asiat aina niin vahvasti. Nyt tuntuu vapaalta, hyvältä, mutta samalla hurjan pelottavalta. Onko minusta tähän?

Kävin tänään aamulla pankissa, se oli viimeinen kohta loputtomalta tuntuvalla tehtävä-listallani. Reilun tunnin asioinnin jälkeen sain parhaimman kehun, jonka olen hetkeen saanut. Olet rohkea, sanoi hymyilevä nainen vastapäätä ja tuntui sitä todella tarkoittavan. Kai minä sitten olen, sitä vaan harvemmin itse ymmärtää.

Olen nähnyt kaikki sukulaiseni, ystäväni. Halannut jokaista tiukasti, luvannut, että me palaamme kyllä keväällä, en vain tiedä että milloin. Olen tulostanut lentolippuni ja pakannut reppuni. Tunnen jo nyt, miten stressi tihkuu läpi jokaisesta ihohuokosestani. Toivon, että se jäisi kokonaan tänne ja antaisi minun lähteä rauhassa.

Lentoni lähtee seuraavana aamuna, jännittää ja helpottaa samaan aikaan. Mutta eniten olen onnellinen siitä, että vastassani on ihminen, jota rakastan eniten tässä maailmassa.

Palataan taas, mutta tällä kertaa reissun päältä. Toivottavasti tulette mukanani.