Elämä muuttolaatikoiden keskellä on alkanut.
Oikeastaan se alkoi jo muutama viikko sitten, kun pakkasin kesävaatteet vaatekaapista häiritsemästä. Samassa tohinassa meni myös kengät, kirjat ja noin kaksikymmentä tyhjää vihkoa, joita aina niin rakkaudella keräilen.
Tuntuu vielä hieman utopistiselta pakata. Tuntuu utopistiselta, että mentiin ja irtisanottiin rakas kotimme Vallilassa. Lähtö olisi tullut kyllä keväällä muutenkin, putkiremontin vuoksi, joten tämä oli vain ja ainoastaan viisas päätös. Mutta en ole vielä koskaan ollut vailla kotia. En vaikka olen ollut pidempään reissussa. Aina on ollut oma koti johon palata. Oma sänky, oma kahvikuppi ja oma suihku.
Nyt pakkaan omaisuuteni, onneksi nykyisin jo suhteellisen vähäisen sellaisen, banaanilaatikoihin. Se mihin puran laatikot seuraavaksi, on epäselvää. Tai oikeastaan, onhan epäselvää sekin, että koska ne puran.
Epätietoisuus tulevaisuudesta on kutkuttavaa ja ruokkii mielikuvitusta kuin bensa liekkejä, mutta se tuntuu samalla pelottavalta. On pelottavaa pakata tavaransa, hypätä lentokoneeseen reppuineen ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja tuo hyviä asioita eteen. Vaikka juuri sitähän minä, me, halutaan.
Olen löytänyt itseni pelkäämästä tässä lähiviikkoina. Olen pelännyt, vaikka en tiedä mitä pelkään. Tulin siihen lopputulokseen, että tämä on sitä sellaista pelkoa, joka kertoo, että nyt ollaan oikealla polulla. Se kertoo, että ollaan astuttu pois tutulta ja turvalliselta reitiltä, heittäydytty unelmien vietäväksi. Näen tämän tällaisen pelon hyväksi, jos sen ei anna ottaa valtaa itsestä. Ei tarvitse perääntyä suunnitelmiensa ääreltä, päinvastoin.
On parempi ottaa pelko vastaan sellaisenaan, hyväksyä se. Ottaa se kaveriksi, sellaiseksi, joka kertoo, että nyt ollaan menossa rohkeana ja rinta rottingilla oikeaan suuntaan.
Sen voimalla ajattelin selvitä seuraavat kuusi viikkoa, mitä tässä nyt on jäljellä. Pakata kamansa, ne jotka menee säilöön ja ne jotka otan mukaani. Saattaa koulun kurssit päätökseen, ikävöidä vaan ihan pikkaisen poikakaveria, joka lähtee jo edeltä matkaan.
On pelottavaa mennä kohti omia unelmiaan, toteuttaa niitä. Se on asia, jonka olen ymmärtänyt ja myös hyväksynyt. Niin kauan kuin unelmoin suuria, saan myös pelätä niitä unelmia toteuttaessani. Mutta se ihan okei, sillä epävarmoja fiiliksiä enemmän pelkään sitä, että katuisin. Katuisin, etten tehnyt kun olisin voinut. Katuisin, jos menisin mieluummin niitä reittejä, jotka ovat turvallisia ja varmoja.
Joten pelko, ole täällä vaan, mä teen susta mun kaverin.