Syksyn pimeys ja koleus yrittää potkia päähän mahdollisimman lujasti, ihan kuin sen ainoa tarkoitus olisi saada ihminen lannistumaan. Koko kesän kestänyt aamuvirkkuus seisahtui siihen hetkeen, kun aurinko alkoi nousemaan vasta kahdeksan jäljestä. Ei auta herätysvalot tai kunnon yöunet, aamulla väsyttää niin jumalattomasti, että tekisi mieli vain kääntää kylkeä ja hukuttautua takaisin unien maailmaan.
Erityisen kunniamerkin haluaisin luovuttaa niille, jotka onnistuvat tänä vuoden pimeimpänä aikana pitämään arkensa mielenkiintoisena ja touhukkaana. Itseäni houkuttelee lähinnä teemukin höyryssä hengailu ja sohvalla pötköttely. Ja koska se ei ole itselleni ihan täysin luontaista, olen huomannut, että itsensä soimaaminen on nostanut pikku hiljaa päätänsä.
Laitoin sille stopin heti, ennen kuin se pääsi edes alkuun. Sisäinen puhe kun on allekirjoittaneen mielestä mielettömän tärkeää. Se miten ja mitä me puhumme itsellemme, miten me tsemppaamme, kuuntelemme ja kehumme itseämme. Millaiset ajatukset ovat vallitsevia päässämme.
Siispä lopetin murhemielessä märehtemisen ja aloitin kehumisen. Helpointa on, kun ajattelee, että mistä mä olen ylpeä itsessäni ja kuluneessa viikossa.
Olen ylpeä siitä, että tirautin vain muutaman pullean kyyneleen, kun kävin saattelemassa poikakaverini lentokentälle keskiviikkona. Me näemme reilun kuukauden päästä, joten keskityn mieluummin jälleennäkemisen odottamiseen, kuin ikävässä kieriskelyyn. Olen ylpeä, että olen kasvanut, vahvistunut.
Olen ylpeä siitä, että olen kuunnellut kehoani. Viime viikonlopun sukulaisilla kyläily aiheutti niin kamalan sokeriähkyn ja näppyläryppään naamatauluun, että se vaati peiliin katsomista. En katsonut kukkivaa naamaani, vaan ruokailutottumuksiani ja totesin, että nyt olisi taas aika tehdä pieni ryhtiliike. Olen ylpeä, että jaksan kerta toisensa jälkeen tehdä hyviä valintoja, lannistumatta niistä harvinaisemmista huonoista.
Olen ylpeä siitä, että otin perjantaiaamuna itselleni omaa aikaa ja menin pitkästä aikaa uimaan ja saunomaan. Kotona olisi odottanut viikon hiljaisuudessa elänyt blogi, kasa tiskejä ja muuttolaatikoiden pakkaamista ennen illan työvuoroa, mutta mieleni kaipasi jotain muuta. Olin onnellisen raukea, kun kävelin tukka kosteana ja toppatakkiin kietoutuneena muutaman tunnin myöhemmin kotiin päin. Ei haitannut enää tiskit tai muut tekemättömät asiat. Mihinkä niillä nyt niin olisi kiire. Olen ylpeä, että en jaksa enää stressata niin paljoa.
Suosittelen kokeilemaan. Mieli virkistyy, kun sille jutteleekin lempeästi, tsemppaavasti. Ei se ehkä aamuheräämisiä helpota, mutta ainakin sen päivän voi aloittaa positiivisella mielellä, kunhan sieltä peiton alta on uskaltautunut nousta. Jos oikein innostutte, niin rustatkaahan mulle tuonne kommenttilaatikkoon, että mistä ootte tänään itsessänne ylpeitä.
