Kävin tässä muutama viikko sitten vaatekaupoissa. Siis muuallakin, kuin omassa duunipaikassani. Olin koko vilpakan alkusyksyn haaveillut ylisuuresta hupparista, johon hukuttautua kouluaamuina sekä ohuesta lämpöisestä neuleesta. Sellaisesta mahdollisimman lämpöisestä ja niin pitkästä, että sitä voisi huoletta käyttää myös paksujen sukkahousujen ja korkeiden saappaanvarsien kanssa.

Käväisy vaihtui tuskaiseen pyöriskelyyn rekkien välissä.

Ei sillä, löysin kyllä haluamani. Ihanan metsänvihreän neuleen, joka oli mukavan ohut ja pehmoinen. Sekä vaaleanharmaan collegepuseron, johon olisin mahtunut varmaan kahdesti. Juuri ne mitä etsinkin, mutta silti: lähdin tyhjin käsin.

Miksi, pohdin jälkikäteen. Tunsin ostohetkestä niin valtavaa painetta, etten yksinkertaisesti kyennyt menemään kassalle. Päässä risteili ristiin rastiin ajatuksia tuotantomaista, nykyisestä kulutushysteriasta sekä siitä, ostanko tarpeeseen vai haluun. Negatiivisten fiilisten kirjo oli niin valtava, etten saanut itseäni kaivamaan kudetta lompakosta.

Jostain syystä en joudu tällaiseen tunteiden ristituleen, kun shoppailen kierrätettyä. On helpompaa ostaa, kun tietää, ettei ole tuotteen ensimmäinen käyttäjä. Ei se, jonka vuoksi tuote on alunperin valmistettu. Siksi olinkin iloinen, että se ylisuuri huppari löytyikin viikkoa myöhemmin kirpputorilta.

Huppari on miesten, itselleni sopivasti suloisen suuri. Sen sisään on hyvä kääriytyä ilman tunnontuskia. Ja jos minun innostukseni menee ohitse, poikakaveri lupasi antaa tälle erittäin hyvän kodin. Nyt kun huppari on vielä minun omistuksessani, puen sen maihareiden ja villakangastakkien kaveriksi. Niin kuin näissä viikonloppuna otetuissa kuvissakin.

Täydellinen neulepaitakin löytyi muuten jo. Omasta vaatekaapistani. Ensin kaivoin sieltä viininpunaisen pooloneuleen, sitten löysin vihreänharmaan mohairneuleen. Ehkäpä niille pärjää hyvin marraskuun loppuun asti, jolloin onkin aika vaihtaa neulepaidat ohuisiin hellemekkoihin.