Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2016

24.10.2016

TÄMÄN SYKSYN ASU

Millainen on ollut teidän tämän syksyn univormu?

Omani ei ole kokenut kovinkaan paljon muutoksia vuoden takaiseen. Johtuneekohan siitä, ettei budjetti anna enää myöden trendien perässä juoksemista tai no, ei kyllä ole kovasti ollut siihen mielenkiintoakaan.

Sen sijaan oon siirtynyt tällaiseen suhteellisen ajattomaan ulkoasuun. Paljon kerroksia, pehmoisia neuleita. Väljiä leikkauksia, jotain skarppia mukana tuomassa ryhtiä. Kirppislöytöjä ja vanhoja aarteita vaatekaapin uumenista. Siltä mä olen oikeastaan näyttänyt nämä muutamat vilpoisat kuukaudet.

Olen ollut 40% mukavuudenhaluinen, 40% viluinen ja loput prosentit vähän turhamainen ja yrittänyt näyttää ajanhenkiseltä.

Ostin tuon kuvissa näkyvän scuba-kankaisen kipparitakin kesällä muutamalla hassulla eurolla käytettynä. Se on sinänsä omituinen kaveri, että se ei materiaalina lainkaan lämmittävä, mutta on ollut ehkä tämän syksyn paras takkivalinta. Paksusta ja tiheästä kankaasta kuin ei pääse Helsinginkään armoton tuuli lävitse ja sen alla pysyykin hyvin lämpimänä, kunhan kerrokset ovat kunnossa.

Muuta ”uutta” univormussani ei taidakkaan olla. Vaikka vähän haluaisin kyllä. Uusia liehuavia housuja ja jonkun skarpin pastellisen villakangastakin. Mutta taidan säästää nuokin pennoset reissua varten. Yhden takin hinnalla kun saa aika monta mangoshakea ja paistettua riisiä.

PS. Jos olet jo ehtinyt vastaamaan tuohon sivupalkissa näkyvään lukijatutkimukseen, kiitos kaunis, jos et, niin hopi hopi! Olis enemmän kuin mielenkiintoista tietää teidän mielipiteitänne.

23.10.2016

MISTÄ SÄ OOT ITSESSÄSI YLPEÄ JUST NYT?

Syksyn pimeys ja koleus yrittää potkia päähän mahdollisimman lujasti, ihan kuin sen ainoa tarkoitus olisi saada ihminen lannistumaan. Koko kesän kestänyt aamuvirkkuus seisahtui siihen hetkeen, kun aurinko alkoi nousemaan vasta kahdeksan jäljestä. Ei auta herätysvalot tai kunnon yöunet, aamulla väsyttää niin jumalattomasti, että tekisi mieli vain kääntää kylkeä ja hukuttautua takaisin unien maailmaan.

Erityisen kunniamerkin haluaisin luovuttaa niille, jotka onnistuvat tänä vuoden pimeimpänä aikana pitämään arkensa mielenkiintoisena ja touhukkaana. Itseäni houkuttelee lähinnä teemukin höyryssä hengailu ja sohvalla pötköttely. Ja koska se ei ole itselleni ihan täysin luontaista, olen huomannut, että itsensä soimaaminen on nostanut pikku hiljaa päätänsä.

Laitoin sille stopin heti, ennen kuin se pääsi edes alkuun. Sisäinen puhe kun on allekirjoittaneen mielestä mielettömän tärkeää. Se miten ja mitä me puhumme itsellemme, miten me tsemppaamme, kuuntelemme ja kehumme itseämme. Millaiset ajatukset ovat vallitsevia päässämme.

Siispä lopetin murhemielessä märehtemisen ja aloitin kehumisen. Helpointa on, kun ajattelee, että mistä mä olen ylpeä itsessäni ja kuluneessa viikossa.

Olen ylpeä siitä, että tirautin vain muutaman pullean kyyneleen, kun kävin saattelemassa poikakaverini lentokentälle keskiviikkona. Me näemme reilun kuukauden päästä, joten keskityn mieluummin jälleennäkemisen odottamiseen, kuin ikävässä kieriskelyyn. Olen ylpeä, että olen kasvanut, vahvistunut.

Olen ylpeä siitä, että olen kuunnellut kehoani. Viime viikonlopun sukulaisilla kyläily aiheutti niin kamalan sokeriähkyn ja näppyläryppään naamatauluun, että se vaati peiliin katsomista. En katsonut kukkivaa naamaani, vaan ruokailutottumuksiani ja totesin, että nyt olisi taas aika tehdä pieni ryhtiliike. Olen ylpeä, että jaksan kerta toisensa jälkeen tehdä hyviä valintoja, lannistumatta niistä harvinaisemmista huonoista.

Olen ylpeä siitä, että otin perjantaiaamuna itselleni omaa aikaa ja menin pitkästä aikaa uimaan ja saunomaan. Kotona olisi odottanut viikon hiljaisuudessa elänyt blogi, kasa tiskejä ja muuttolaatikoiden pakkaamista ennen illan työvuoroa, mutta mieleni kaipasi jotain muuta. Olin onnellisen raukea, kun kävelin tukka kosteana ja toppatakkiin kietoutuneena muutaman tunnin myöhemmin kotiin päin. Ei haitannut enää tiskit tai muut tekemättömät asiat. Mihinkä niillä nyt niin olisi kiire. Olen ylpeä, että en jaksa enää stressata niin paljoa.

Suosittelen kokeilemaan. Mieli virkistyy, kun sille jutteleekin lempeästi, tsemppaavasti. Ei se ehkä aamuheräämisiä helpota, mutta ainakin sen päivän voi aloittaa positiivisella mielellä, kunhan sieltä peiton alta on uskaltautunut nousta. Jos oikein innostutte, niin rustatkaahan mulle tuonne kommenttilaatikkoon, että mistä ootte tänään itsessänne ylpeitä.

15.10.2016

PELOSTA KAVERI

Elämä muuttolaatikoiden keskellä on alkanut.

Oikeastaan se alkoi jo muutama viikko sitten, kun pakkasin kesävaatteet vaatekaapista häiritsemästä. Samassa tohinassa meni myös kengät, kirjat ja noin kaksikymmentä tyhjää vihkoa, joita aina niin rakkaudella keräilen.

Tuntuu vielä hieman utopistiselta pakata. Tuntuu utopistiselta, että mentiin ja irtisanottiin rakas kotimme Vallilassa. Lähtö olisi tullut kyllä keväällä muutenkin, putkiremontin vuoksi, joten tämä oli vain ja ainoastaan viisas päätös. Mutta en ole vielä koskaan ollut vailla kotia. En vaikka olen ollut pidempään reissussa. Aina on ollut oma koti johon palata. Oma sänky, oma kahvikuppi ja oma suihku.

Nyt pakkaan omaisuuteni, onneksi nykyisin jo suhteellisen vähäisen sellaisen, banaanilaatikoihin. Se mihin puran laatikot seuraavaksi, on epäselvää. Tai oikeastaan, onhan epäselvää sekin, että koska ne puran.

Epätietoisuus tulevaisuudesta on kutkuttavaa ja ruokkii mielikuvitusta kuin bensa liekkejä, mutta se tuntuu samalla pelottavalta. On pelottavaa pakata tavaransa, hypätä lentokoneeseen reppuineen ja luottaa siihen, että elämä kantaa ja tuo hyviä asioita eteen. Vaikka juuri sitähän minä, me, halutaan.

Olen löytänyt itseni pelkäämästä tässä lähiviikkoina. Olen pelännyt, vaikka en tiedä mitä pelkään. Tulin siihen lopputulokseen, että tämä on sitä sellaista pelkoa, joka kertoo, että nyt ollaan oikealla polulla. Se kertoo, että ollaan astuttu pois tutulta ja turvalliselta reitiltä, heittäydytty unelmien vietäväksi. Näen tämän tällaisen pelon hyväksi, jos sen ei anna ottaa valtaa itsestä. Ei tarvitse perääntyä suunnitelmiensa ääreltä, päinvastoin.

On parempi ottaa pelko vastaan sellaisenaan, hyväksyä se. Ottaa se kaveriksi, sellaiseksi, joka kertoo, että nyt ollaan menossa rohkeana ja rinta rottingilla oikeaan suuntaan.

Sen voimalla ajattelin selvitä seuraavat kuusi viikkoa, mitä tässä nyt on jäljellä. Pakata kamansa, ne jotka menee säilöön ja ne jotka otan mukaani. Saattaa koulun kurssit päätökseen, ikävöidä vaan ihan pikkaisen poikakaveria, joka lähtee jo edeltä matkaan.

On pelottavaa mennä kohti omia unelmiaan, toteuttaa niitä. Se on asia, jonka olen ymmärtänyt ja myös hyväksynyt. Niin kauan kuin unelmoin suuria, saan myös pelätä niitä unelmia toteuttaessani. Mutta se ihan okei, sillä epävarmoja fiiliksiä enemmän pelkään sitä, että katuisin. Katuisin, etten tehnyt kun olisin voinut. Katuisin, jos menisin mieluummin niitä reittejä, jotka ovat turvallisia ja varmoja.

Joten pelko, ole täällä vaan, mä teen susta mun kaverin.