Tiädettekö, on niitä sellaisia asioita ja paikkoja, joita aina miettii. Että pitäisi tehdä tai pitäisi käydä. Sellaisia, jotka on usein aika lähellä, ihan saavutettavissa, mutta jotka vaan sitten unohtuvat.

Porvoo on mulle tuollainen paikka. Ikinä en ollut käynyt, mutta niin monta vuotta sanonut, että tänä kesänä aion sinne kyllä mennä. Ihan satavarmasti, kautta kiven ja kannon. Ei se lopulta sitten tarvinnut kun hieman krapulaisen lauantaiaamun, jona paistoi aurinko niin maireasti, ettei voinut edes kuvitella jäävänsä kotiin.

Siispä kimono niskaan, vesipullo messiin ja seikkailemaan. 

Olen kolme vuotta asunut reilun puolen tunnin ajomatkan päässä Porvoon vanhasta kaupungista, joka tuntui siltä, kun olisi lähtenyt minilomalle Prahaan tai Tallinnaan. Joskus ihminen on vähän hölmö. Tai en keksi muutakaan syytä sille, miksi en ole aikaisemmin mennyt.

Mukulakivikadut olivat ihanan helteisiä ja täynnä turisteja. Joka kulman takaa löytyi joku pikkuinen puoti tai kahvila. Me istahdimme Porvoon paahtimon terassille, saatiin kummatkin omat pressopannut kahvia, joka oli terästetty suklaalla ja chilillä. Kyytipojaksi puoliksi leikattu mehevä korvapuusti. Oli sellainen olo, kun olisit ollut jossain kaukana lomalla, poissa kaikesta arkisesta. Paennut hetkeksi.

Oli mulla kamerakin mukana, mutta en jaksanut keskittyä sen olemassaoloon juuri ollenkaan. Siksi siis vain muutama pikainen räpsy.

Oli aika kiva paikka tuo Porvoo, taidan mennä uudestaankin. Ehkä vähän paremmalla ajalla ja suuremmalla nälällä, jotta voi kahvin sijaan käydä jossain safkalla. Ja voisi ehkä toteuttaa niitä muitakin juttuja, joita oon aina aatellut toteuttavani. Tää oli hyvä aloitus.