Osallistuin hetki aikaa sitten, kalenteri kehtaa väittää että siitä on jo mukamas kolme viikkoa, aamiasworkshoppiin. En laiskuuttani jaksa kierrellä ihan jokaisia kissanristiäisiä, mitä näinkin pikkiriikkisen bloggaajan sähköpostiin kilahtaa, mutta ruuanlaitolle en osaa sanoa ei. Varsinkaan, kun sitä opastamassa on hurmaava Sara la Fountain.
En odottanut aamupäivältä mitään kummia,
mutta se olikin ihan mielettömän nollaavaa.
Pöytä täynnä tuoreita raaka-aineita, jotka kilpaa huusivat ilosanomaa alkaneesta kesästä. Ja niiden oheen huoneellinen naisia, jotka kiljuivat kilpaa onnistuneesta uppomunasta tai vähän turhan massiivisista liekeistä flambeerauksen yhteydessä. Huomasin myhäileväni tyytyväisenä, roiskivani sinne tänne ja olevani kokoajan jollain tapaa mielettömän fiiliksissä.
Heittäytyminen, se on aina yhtä hauskaa.
Koko aamu kulminoitui minun kohdallani kahteen lautaseen, jotka ilmentävät mielestäni erityisen hyvin sitä, mitä kesäsafka mulle on. Huoletonta ja luovaa. Tuoreita kasviksia, niin paljon kuin jaksaa kaupasta mukanaan kantaa. Kokeiluja, välillä epäonnistuneita ja välillä ihan mielettömiä. Marjoja, huumaavan tuoksuisia yrttejä, jotka tapan aina alta aikayksikön. Minttua, mansikoita, lohta, parsaa ja tiullinen kananmunia.
Kaikkea sellaista, joka saa veden herahtamaan kielelle. Eikä sen tosiaan tarvitse olla mitään näin krumeluuria, mitä kuvissa näkyy. Minulle riittää uudet perunat voinokareella ja puolikas vesimeloni jälkiruuaksi. Kesäherkut, ne kun on parhaimmillaan vain kaikkea tuoretta, mitä keksii poskiinsa ahtaa nämä lyhyet kuukaudet, kun kotimaiset tomaatit ovat ilahduttavan halpoja tai ne voi parhaimmassa tapauksessa kasvattaa itse.
Ja parasta on, jos ruuan eteen ei oikein tarvitse tehdä mitään, vaikka se kyllä mukavaa onkin. Mutta kesällä ei jotenkin tahtoisi. Pikkasen voin ehkä lämmittää pannua tai keittää vettä, mutta mitään sen kummempaa en kyllä suostu ruokani eteen tekemään.
En ainakaan flambeeraamaan,
vaikka kinuskinen banaani aika herkkua olikin.