Hei, huhuu, minä täällä taas.

Minä ja kaksi kuppia kahvia, taustalla soiva Iisa ja maanantaiaamun energiat.

Aamuihmisyys minussa korostuu erityisesti kesällä ja se onkin taas erityisen suotavaa, sillä arvatkaahan, tänään loppuu meikälikan kesäloma. Ei vain blogin osalta, vaan myös muutoin. Kuukauden aikatauluttomuuden jälkeen pitäisi tänään suunnata jälleen Tikkurilaan, mutta ei tällä kertaa koululle, vaan kesäduuniin. Ja se on oikeastaan aika mukavaa. Vaikka aikatauluttomuus on parasta luksusta mitä tiedän, välillä nautin myös rehellisestä kalenteri-elämästä.

Siitä, että aamulla kurkkaa, että mitä se päivä tuo tullessaan.

Tälle päivälle olin kirjoittanut vienosti kolme asiaa.
1. Osta piilolinssejä (check!)
2. Töissä klo 14-19 perehdytys ja turvallisuuskoulutus
3. Blogi?

En ajatellut laittaa ruksia viimeisimmän kohdalle, mutta olen iloinen, että kirjoittaminen tuntuu taas hyvältä. Olen iloinen, että kirjautuminen omalle sivustolle ei saanut aikaan väsynyttä huokausta vaan innostunutta naputusta. Vaikka blogi jäi hiljaiseksi ihan muista syistä, jotka ovat muuten hyvin paljon paremmalla tolalla, niin se antoi myös aikaa ajatella. Kaikenlaista, myös blogia.

Tulin tulokseen, että jotain on muututtava. Lähinnä siksi, että haluan takaisin saman fiiliksen. Sen sellaisen, että nautin kirjoittamisesta. On ihan loogista, että kahdeksan vuoden aikana tulee ylä- ja alamäkiä, sitä tuskin voi ketään kieltää, mutta nyt on ollut jo pidemmän aikaa hieman alavireistä. Ei ole tuntunut omalta tämä homma.

En ajatellut sulkea koko paskaa, muuttaa blogini nimeä tai mitään muutakaan radikaalia, jollaisia muutoksia kollegat tuntuvat aina tekevän tällaisten pohdintojen päätteeksi. Ei, minä ajattelin löytää sen intohimon uudelleen, koska on tämä blogi mulle edelleen mielettömän tärkeä. Oma tuotos, johon olen käyttänyt niin paljon rakkautta, luovuutta ja aikaa, että korkeakoulututkintoni on kateellinen.

Ajattelin aloittaa sillä, että kelaan ihan oikeasti, että mistä mä tahdon kirjoittaa. No mistä?

Ajatuksenvirrasta, ruuasta, ekologisuudesta. Vaatteista, aina vaan niistä vaatteista, en varmaankaan saa niistä ikinä tarpeekseni. Toisenlaisesta tavasta elää elämää, sellasesta vaatimattomammasta, rauhallisemmasta. Luonnonmukaisesta tiskiaineesta, istutusta vaativasta peikonlehdestä ja siitä, mitä tapahtuu. Pääni sisällä, sen ulkopuolella, museoissa, kaduilla. Havainnoida tätä maailmaa.

En tiedä osaanko, osaanko ponnahtaa ulos siitä hieman pinnallisesta lokerosta, jonka olen itselleni luonut joskus nuorena tyttönä ja jossa tunnun edelleen sijaitsevan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Ajattelin yrittää. Varmaan epäonnistua ja sitten taas yrittää uudelleen. Koska hitto vie, sellaista elämä on. Ja minä haluan, että tältä sivulta saa siivun sitä. Ihan aitoa elämää.