Olen jo muutaman viikon odotellut, että koska se kevät oikein pamahtaa ovista ja ikkunoista. Muutaman kerran on ollut kyllä lähellä, mutta ei, jotain on puuttunut. Ehkä uupuva oli se fiilis, se sellainen huumaavan kupliva kevätfiilis, joka buustaa koko kehon täyteen energiaa. Humahtaa päästä varpaisiin, tiedättehän.

Tänäiselle suoritukselle annan kymmenen kautta kymmenen. Enpä meinaan muista, koska viimeksi olisin herännyt vapaaehtoisesti lauantaina hieman seitsemän jälkeen. Mutta pakkohan sitä oli, kun aurinko pilkisti naapuritalon katon harjalta, suoraan vällyjen väliin. Tai ei edes pakko, koska tunsin itseni jotenkin omituisen virkeäksi. Siis sellaiseksi, kun itsensä kai kuuluisikin aamulla tuntea, mutta se on talvikuukausina vain niin mielettömän vaivalloista.

Otin pitkän kuuman suihkun, keitin pannullisen kahvia ja paistoin munia kauraleivän päälle. Päälle silppusin kourallisen kevätsipulia. Siitäkin olin eilen aika onneissani, kun hyppelin (kyllä, kirjaimellisesti) eilen kuivilla kaduilla, auringon paistaessa, ruokakauppaan. Kevätsipuli on sellainen asia, jota syön tasan tarkkaan niin monena kuukautena, kuin sitä on kaupasta saatavilla. Ja se jos jokin edustaa kevättä.

Ajattelin pilkkoa samaista sipulia tänään ihan olan takaa, kun olen lupautunut kokkailemaan viinipalkalla muutamalle ystävälle. Päiväunet voisivat tosin tässä välissä tehdä ihan hyvää, jos maltan ollenkaan nukkua. Vai selviäisiköhän tuolla aurinkoenergialla tonne pikkutunneille asti? Vähän jaksan epäillä kuitenkin, vaikka olenkin ehkä positiivisimmillani miesmuistiin.