Juuri kun heittelin eilen villejä yläfemmoja säänjumalien kanssa, jotka olivat suopeasti kuivattaneen Helsingin kadut ja maalanneet aurinkoisen maiseman, päättivät ne heittää vallitsevat olosuhteet jälleen kerran ympäri. Heräsin aamulla ystäväni viestiin, jossa jo varovaisesti vihjattiin, ettei ulkona näytä kovinkaan mukavalta.

Myönnän kiroilleeni ihan suomalaisittain, hyvin kauniisti ja äänekkäästi, kun kömpesin peiton alta ikkunalle. Taivaalta sateli sellaisia inhan märkiä karvalakkeja, jotka tuntuivat kastelevan jokaisen niitä epätoivoisesti väistelevän. Kastelivat myös minut, kuten saatatte huomata näistä ensimmäisistä asukuvista noin miljoonaan vuoteen(!!!).

Joten ei kiitos katsella räjähtänyttä kuontaloa tai valahtaneita ripsareita. Nautitaan sen sijaan meikäläisen ujoista poseerauksista ja ensimmäistä kertaa kuvaajana olleen Jennin mestariotoksista. En muuten osaa sanoa kumpaa jännitti enemmän: minua pitkästä aikaa kameran edessä vai sitä kameraa pitelevää kuvaajaa, jolle tällainen homma oli ihan uutta.

Yhteen asiaan haluaisin, että kiinnitätte muutoin myös ihan erityistä huomiota. Nimittäin meikäläisen uusiin, nupukkinahkaisiin maihareihin. Ne on niin naurettavan mukavat jalassa, että haluaisin viskata kaikki aikaisemmat talvikenkäni jorpakkoon. Tai oikeastaan haluaisin teleportata nämä uutukaiset noin kymmenen vuotta taaksepäin, jotta olisin jo silloin tajunnut, mitä kunnolliset talvikengät tarkoittavat.

Ei meinaan paljoa haittaa karvalakit ja loskakelit.
Ainakaan minun varpaitani siis.