Vaikka kadehteminen on musta aivan täysin turhaa energian haaskaamista, niin ajattelin silti myöntää, että kadehdin suuresti tietynlaisia ihmisiä. Meinaan sellaisia supertyyppejä, jotka ovat ihan joka ikisenä arkisenakin päivänä siistejä ja järjestelmällisiä. Siis niitä sillaisia jotka pesaisevat kahvikuppinsa ennen kuin lähtevät kotiovesta ulkomaailmaan ja petaavat sängynkin samassa hässäkässä.

Minä en ole sellainen. En ole ikinä ollut, enkä tällä tahdilla ole sellaiseksi tulossakaan.

Mun aamutohinoiden jälkeen kahvikuppi on mitä luultavammin jossain kirjahyllyn kulmalla puoliksi juotuna. Sängyllä on sekaisen peittokasan lisäksi ehkä joku sovituksen kautta hylätty vaate tai pari. Meikkipussi on levällään joka ikisellä tasolla mikä on saatavilla ja mitä luultavammin keittiön pöydällä makoilee leivänmurusten lisäksi vitamiinipurkki sekä se kirja, jota olen aamulla sattunut lukemaan. Joka puolella on sellainen pieni suloinen kaaos.

Ja ihan hyvähän mun on näin olla, siihen päivään asti, kun ne useamman päivän sotkut pitäisi siivota. Läträtä kuumalla vedellä niin kauan, että jokainen kippo ja kuppi on pestynä. Viikata vaatteet kaappiin ja kerätä kosmetiikkaputelit yhteen läjään. Silloin alkaa hieman kadehtia niitä, jotka vievät tavaransa paikoilleen ja ahertavat kokoajan hieman ja välttyvät sen nerouden vuoksi virallisten siivouspäivien tuskalta.

Voisikohan sellaiseksi oppia, olen miettinyt tänään, samalla kun olen yrittänyt inspiroida itseäni siivouspuuhiin katselemalla viime viikolla otettuja kotikuvia. Siis sellaisia, jotka on otettu juurikin sen kirotun siivouspäivän jälkeen. Kun vain näyttäisi koti tuollaiselta aina.