TBT: ASUJA VIIME TAMMIKUULTA

Olin ihan unohtanut, että olen joskus osannut tönöttää ihan suhteellisen luontevasti kameran edessä. Olin myös unohtanut, että joo, osaan pukeutuakin ihan kivasti. Sen jälkeen kun tein yhden elämäni viisaimmista teoista eli hyppäsin ulos trendien perässä juoksemisen loputtomasta oravanpyörästä, olen ajatellut olevani vaan vähän tylsä. Sillä kyllähän mä edelleen innostun uusista vaatteista, väreistä ja villityksistä. En vaan enää itse osta niitä, sillä en jaksa sitä loputtomasti pursuilevaa vaatekaappia enkä sitä syntistä taakkaa, jonka päämäärätön kuluttaminen heittää harteilleni. Ja koska en ole kovinkaan trendikäs, oletan olevani tylsä. Loogista eikö vaan.

Mutta joo, kivoiltahan mun vaatteeni näyttävät. Olen sen tässä huomannut kyllä tässä kuluneella viikollakin. Vaikka en oikein osaa vielä sisäistää, miten hitossa ihmiskeho selviytyy näillä pakkasilla ja mitä hittoa sitä oikeen pitäisi pukea päälleen, ettei joudu tuntemaan vilua. Mutta ainakin vaatteet on kivoja. Ja itseni näköisiä. Ja muuten ihan prikuulleen samoja, mitä näissäkin kuvissa on näkyvillä. Muutamaa kivaa kirppislöytöä ja blogialmua lukuunottamatta.

Hmm, pitäisiköhän sitä oikein repäistä ja koittaa maanitella itselleen jostain kuvaaja?

Saa muuten heittää vinkkejä kehiin, millä te pidätte itsenne lämpimänä tällä pirullisella pakkasella. Mulla on lähinnä ongelmana reidet, jotka palelevat ihan mielettömän helposti. Pitäisiköhän sitä harkita ostavansa jonkinlaiset thermolegginsit tai muut viritelmät? Toppahousuista en lähde edes neuvottelemaan, en yksinkertaisesti osaa käyttää sellaisia.

AURINKOA MAUKUMASSA

Voidaanko muistikortin tyhjentäminen koneelle nähdä jo eräänlaisena kehitysasteena? Jos minulta kysytään, niin ehdottomasti voi. Sellaista tää arkeen palaaminen meinaan on nyt ollut. Pienen pieniä askelia kohti jonkinlaista, mutta kuitenkin taas vähän erilaista arkea.

Jokainen uusi kokemus, kohtaamani ihminen ja näkemäni maa muuttaa mua aina hitusen. En tiedä onko muutokset millään tapaa loogisia, mutta huomaan niiden aina tulevan. 

Tällä kertaa mukaan tarttui jotain ihmeellistä rauhallisuutta. Ei ole kiire siirtää kuvia koneelle, ei kiire kirjoittaa. Ei ole kiire varata pesutupaa eikä tehdä kaikkia juoksevia asioita sillä samalla minuutilla kun ne tulevat mieleen. Asioilla kun on tapana hoitua, vaikka niihin suhtautuisi hieman vähemmälläkin stressillä.

Ette te minua eilen kaivanneet, vaikken tullutkaan kirjoittamaan, vaikka niin olin suunnitellutkin. Sen sijaan meikä kävi katsomassa ystäväänsä, kokkaili pitkästä aikaa taas itselleen ihan omassa keittiössään ja sammahdin unille jo hieman kymmenen jälkeen. Maailma ei kaatunut ja kaikilla, tai ainakin minulla, on hyvä mieli.

Hyvä mieli tulee myös katsellessa noita muutamaa kuvaa, jotka poimin arkistosta ensimmäisenä. Nyt kun vihdoin oli pääkoppani mukaan sopiva aika siirtää kuvat koneelle. Siinä pieni kisuraukka, buddhalaisen temppelin sivukujalla. Maukumassa varmaan auringolle, joka porotti niin pirun kuumasti Phnom Penhin yllä. Minäkin voisin maukua samalle pallolle nyt ja komentaa sitä lämmittämään edes hippusen enemmän täällä Suomessakin.

Ettei käy niin, että tämä kisuraukka lähtee taas takaisin.  

MIHIN KATOSI PAULIINA?

Suunnittelin kirjoittavani viimeisen kahden viikon aikana vaikka mistä. 

Makoilin eräänä kirkkaana iltana sellaisen leveän lankun päässä, josta tavataan hypätä uimaan, ja katselin taivaalle. En ole ikinä nähnyt niin paljoa tähtiä. Niitä oli joka puolella. Oli pieniä ja suuria, valtavia ryppäitä ja sellaisia, jotka ylhäässä yksinäisyydessään tuikkivat kirkkaasti. Jos olisin joskus tutustunut paremmin tähtikarttoihin, osaisin ehkä luetella ne nimeltä, mutta en osaa. Osaan kuitenkin sanoa sen, että se oli yksi iloa tuottavimmista hetkistä koko viiden viikon aikana. Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa siitä, miten joskus ne ohikiitävimmät hetket ovat niitä, joita muistelee monia vuosia jälkeen päin. Ajatus katosi päästäni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Muutama päivä myöhemmin yksi hieman löyhällä moraalikäsityksellä varustettu saksalainen nainen meni ja varasti nahkasandaalini bungamme rappusilta, samaan aikaan kun minä vetelin sikeitä rappusten toisessa päässä. Yhden silminnäkijän turvin sain kuitenkin kuulla tapahtumat heti herättyäni ja kävin kysäisemässä naiselta, voisikohan hän ystävällisesti palauttaa omaisuuteni. Keskustelun jälkeen en enää ollut edes kiukkuinen menetetyistä sandaaleista vaan siitä, miten helposti ja röyhkeästi toiset ihmiset pystyvät valehtelemaan. Kuten arvata saattaa, en ole nähnyt kenkiäni sen koomin. Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa monenkirjavista ihmisistä, joihin reissun päällä väkisinkin törmää. Myös niistä, joiden kanssa ei edes haluaisi kohdata.

Muistan ajatelleeni, että haluan kirjoittaa, kuvata ja jakaa, mutta minä jollain tapaa katosin. 

Katosin tuijottamaan aamuauringon lempeässä valossa virtaavaa jokea. Katosin mopon takapenkille, nauttimaan poltteesta olkapäillä ja maisemista, joita en edes yrittänyt ikuistaa, sillä se tuntui mahdottomalta. Katosin riippumaton syövereihin, päiväunien maailmaan ja jokaiseen miljoonaan kertaan, kun pulahdin uimaan. Katosin nauruun, hämmästykseen ja ihmisiin.

Katosin siihen ajatukseen, että kohta tämä kaikki on taas ohi.

Ja miten omituiselta se nyt tuntuukaan, kun kaikki on, ainakin taas hetkeksi, ohi. Tuntuu, että ehdin kadota niin syvälle, että palaaminen takaisin tuntuu paljon raskaammalta kuin sandaaleja voihkivat turistit tai piinaavat vatsataudit. Tuntuu omituiselta, että kulttuurishokki yllättää minut nykyään aina vasta silloin, kun palaan kotiin.

Se saa miettimään, että onko koti oikeassa paikassa. 

Palailen linjoille, kun olen selättänyt tämän omituisen irrallisen tunteen, jonka kotiin palaaminen aiheutti. Ja lupaan myös, että silloin kirjoitan jotain, josta saa tolkkua. Niin minä itse kuin tekin. Sillä uskokaa tai älkää, mun aikeeni oli tänäänkin vain selittää, miksi ei ole kuulunut. Melankolinen luonteeni vain on vähän turhan hallitseva aina, kun ilmaisen itseäni kirjoitetuin sanoin.